Jo­kai­nen suur­mies kai­paa sitä, minkä on me­nettä­nyt. Se on nor­maa­li ar­ki, iloi­neen ja su­rui­neen. Ru­noi­li­ja Pab­lo Ne­ru­da koh­taa yk­sin­ker­tai­sen pos­ti­mie­hen Si­si­lias­sa vuon­na 1952. Mies­ten vä­li­nen yh­teys joh­taa vaa­ti­mat­to­man kylä­ka­pa­kan puit­teis­sa uu­teen kul­tu­rel­liin ja yh­teis­kun­nal­li­seen herää­mi­seen. Kun suur­mies on pois­sa, hen­ki jää elämään.

Kau­nis ta­ri­na ker­too, kuin­ka kai­kil­la ih­mi­sillä on toi­sil­leen jo­tain an­net­ta­vaa. Kun pitää ovet au­ki, tuu­li pää­see pu­hal­ta­maan. Niin kuin ru­no.