Vuoden 1979 The Kids are alright kävi jo pätevästä The Who –dokumentista, mutta Tommy-oopperan kesjeuseb sävellyksen mukaan nimetty Amazing Journey menee vieläkin pidemmälle.
Vuoden 1979 The Kids are alright kävi jo pätevästä The Who –dokumentista, mutta Tommy-oopperan kesjeuseb sävellyksen mukaan nimetty Amazing Journey menee vieläkin pidemmälle. Näin on varsinkin jos katsoo perä perää myös elokuvan valtaisasta haastattelumateriaalista leikatun lisädokumentin.
Oasiksen Noel Gallagher kiteyttää bändin nerokkuuden siihen, että koko nelikko soitti sooloa, mikä oli ja on edelleen rockmusiikissa suorastaan älytöntä. Gallagher menee hieman metsään, sillä loppujen lopuksi nerokkuus piili siinä, että bändin soitinvirtuoosit eli rytmiryhmä (Entwistle bassossa ja Moon rummuissa) soitti koko ajan sooloa, mutta Townshendin kitara ja Daltreyn ääni loivat puolestaan komppia kaksikon luomalle monimuotoiselle äänikudokselle. Jazzmainen lähestymistapa auttoi myöhemmin esimerkiksi Doorsia luomaan oman, heti tunnistettavan soundinsa.
The Who oli siihenkin verrattuna aivan oma lukunsa. Soundi pääsi oikeuksiinsa vain äärimmäisen lujalla soitettuna. Pete Townshend ei oikeastaan ole koskaan ollut teknisesti mikään kummoinen soittaja, minkä hän on itsekin myöntänyt, mutta omassa tyylilajissaan hän on mestari. Tämän johdosta hän ei ole juuri vieraillut muiden bändien pakeilla. Roger Daltreyn ääni puolestaan erottui liikkuessaa raa’an käheyden ja kauniin melodisuuden välimailla.
Townshendiin palatakseni, hänen sävellyksensa ja lyriikkansa ylittivät eksistentiaalisuudessaan kaikki 1960-luvun puolenvälin kilpailijansa, eikä tahti hiipunut kuin Who’s Nextin ja Quadrophenian jälkeen. Soittajana hän puolestaan erottui omaperäisten soundien ja sointujen käyttäjänä. Hän oli melodisten osioiden katkaisevien voimasointujen edelläkävijä.
Dokumentti kiteyttää bändin merkityksen esimerkillisesti. Harva kivi jää kääntämättä, ja mukana on yllättävänkin paljon uutta materiaalia. Bändin vanha fani saattaa toki pitkästyä aika ajoin, mutta juuri silloin saadaan kuulla ja nähdä jotain uutta ja mielenkiintoista.
Kuvamateriaalin hajanaisuudesta huolimatta antiin voi olla tyytyväinen. Ääniraidan toisto on aika rutiininomainen. Kahdella levyllä. Toisen levyn täyttää puolentoista tunnin Six Quick Ones –dokumentti (88 min. avaa mm. ihailtavalla tavalla kunkin muusikon soittotyylin salaisuudet), leikekirjadokumentti (22 min.) ja pitkään kadoksissa ollut 1964 Railway-hotellin keikkataltiointi (8 min., soundit ja tatsi on kuin punkbändillä). Levy toimii PAL-alueilla 2-6. (PS)