Joulun myydyin kirja on tietysti englanninkielinen Kalevala.
Joulun myydyin kirja on tietysti englanninkielinen Kalevala. Senhän kaikki Tolkien-fanit haluavat lähettää Uuteen-Seelantiin kiitokseksi Peter Jacksonille fantasiaklassikon onnistuneesta filmatisoinnista. Ja kyllähän Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit on oiva joululahja meille katsojille. Kukapa olisi uskonut, että jo tarinan päänavaus, Sormuksen ritarit, voisi tarjota monipolvisen saagan näin ehyenä ja tasapainoisena.
Peter Jacksonin Sormusten herrassa Gandalf Velhon loputon viisaus lumoaa Sir Ian McKellenin virheettömässä tulkinnassa. Elokuvaan on löydetty Elijah Woodissa myös oiva Frodo Reppuli, jolle luottaisi paitsi sormuksen, myös pikkusiskonsa. Ja ennen lopullista iskuaan Uruk-Hain ilkeä pääjehu keinuttaa lanteitaan coolina kuin John Wayne – tai Marilyn Monroe. Toteutus on tyylikäs.
Tolkienin sanoma välittyy. Pienikin voi tehdä suuria asioita. Reppuli on 60-senttinen kärsivä Jeesus-hahmo heikkoluonteisine opetuslapsineen. Sormuksesta tulee hänelle myös malja, jonka mieluummin antaisi pois. Ohjaaja Jackson onnistuu tekemään hyvän kiehtovammaksi ja monisyisemmäksi kuin karismaattisen pahan.
Tarun matka valkokankaalle on ollut lähes yhtä mutkallinen ja pitkä prosessi kuin Frodo Reppulin urakka Sormuksen saattamiseksi Tuomiovuoren uumeniin. Jo 50-luvun lopulla Disney hankki teoksen filmausoikeudet. Myös Stanley Kubrick ja John Boorman ovat suunnitelleet kirjasarjan kuvaamista. Jacksonin uustulkinta herättää mielenkiintoa jopa vuoden 1978 keskeneräiseksi jäänyttä piirrosversiota kohtaan. Tosin tuo Ralph Bakshin pioneerityö on jakanut arvostelijat. Animaatiota pidettiin uskollisena Tolkienin omille alkuperäispiirroksille, mutta myös tarinan tihutyönä.
Kun kirjasarja ilmestyi sodan jälkeen vuosina 1954-55, siinä nähtiin maailmanpalon kaikuja. Nyt elokuvaa on jo ehditty vertaamaan Afganistanin tapahtumiin. Tolkien itse inhosi turhaa vertauskuvallisuutta. Häntä kiinnosti historia – niin todellinen kuin keksitty. Kirjailija on kertonut, että tarinan sotaisimmat jaksot olivat paperilla jo ennen toisen maailmansodan uhkaa, eikä hänen teoksensa ole sidottu muihinkaan ajankohtaisiin tapahtumiin.
Ehkä menestyksen salaisuus onkin juuri ajattomuudessa. Elokuvassa ainakin voi nähdä yhtä hyvin Ivanhoen ja Robin Hoodin seikkailujen puhdashenkisyyttä, kuin modernimpien fantasiafilmien tai sarjakuvamaailman muodikasta synkistelyä. Tolkienille tyypillinen leikillinen huumori välittyy parhaiten veteraaninäyttelijöiden antaumuksessa.
Rautapihan hornankattila
Kirjan lukeneet kertovat, ettei edes kolmituntiseen elokuvaan mahdu juuri suvantokohtia eikä Tolkienille tyypillisiä keskusteluja. Pääpaino on liikkeessä, sormuksen kuljetuksessa ja toiminnassa. Silti Jacksonin näkemyksessä on ryhtiä ja henkevyyttä ja lopputulos on kaunis kunnianosoitus.
Hobittien kotikonnussa elo on rauhaisa, kunnes yön mustat ratsastajat särkevät idyllin. Pikku Reppulin on kuljetettava Sauronin sormus pois, jotta paha ei uudestaan pääsisi valtaan. Yhdeksän Sormuksen ritaria vaeltaa kohti Tuomiorotkoa, samalla kun Rautapihassa kiehuu pahalle uskollisten hornankattila. Örkkien armeijat jäljittävät sankarimme.
Peter Jackson on jo aiemmissa elokuvissaan osoittanut hallitsevansa niin kuvitelmat ja huumorin, kuin äkkiväärät syöksyt painajaisiin. Elokuva Taivaalliset olennot ilmensi ohjaajan paikantajua ja kykyä herättää menneen ajan tunnelmat. Kuvitteellinen dokumentti Forgotten Silver taas oli vallattoman kekseliäisyyden juhlaa. Efektien käytössä ja mörköjen luomisessa Jackson on edennyt aimo askeleen. Taivaallisten olentojen kömpelöt hahmot rikkoivat kokonaisuutta, mutta nyt tehokeinot ja tarina ovat yhtä.
Voi kuvitella 60-luvun hippien ihastuneen Tolkienin henkilöiden tuumailuihin, sieniretkiin ja piippukessun polttoon. Erityisen nautittavia ovat Bilbo Reppulin (Ian Holm) ja Gandalfin yhteiset teehetket. Reppulin talo on mainio luomus ja osoittaa miten taitavasti tekijät käyttävät digitaaliefektejä ja perspektiiviharhaa vaikutelmien synnyttämiseen. Babe-possun aikoinaan ikuistanut Andrew Lesnie on luontonäkyineen vahva ehdokas Oscarin arvoiseksi kuvaajaksi.
Täyteotoksissa pieniä hobitteja näyttelevät lapset, vaan riittää viattomuutta filmin nuorissa tähdissäkin. Kirjan perusteella Frodon pitäisi olla yli viisikymppinen aloittaessaan retkensä, mutta valkokankaalla Elijah Wood ei saa vanheta. Sallittakoon tällainen kumarrus katsojatutkimusten demografioille. Eiväthän viisikymppiset oikeasti koe seikkailuita, saati käy elokuvissa.
Ikärajoja ja rakkautta
Jos vikoja etsii, niin Saruman Christopher Leen kohtauksissa on pysähtynyt tunnelma. Hänen ja Gandalfin kamppailut liehuvine partoineen ovat tahattoman huvittavia, eivät aivan Hiipivän tiikerin, piiloutuvan lohikäärmeen luokkaa. Odotin myös ”sokaisevaa leimahdusta” Bilbon synttäreiden kohokohdassa, mutta tussahdukseksi jäi.
Elokuvan taisteluja on moitittu. Että ne ovat sekavia tai, että niitä on liikaa. Ei minusta. Armeijoiden kohtaamisista näytetään vain välähdyksiä, etupäässä legendaa selittävinä takautumina. Ehkä kääpiöiden kaivostaistelu menee hieman yli: Frodoa jahtaava jättiörkki on ilmiselvästi Potterin peikon velipuoli ja menee pahasti huumorin puolelle.
Sormuksen veljeskunnassa on hobittien lisäksi kääpiöitä, haltioita ja arvaamattomia ihmisiä. Sateinen yöjakso viheliäisestä Briin kylästä epäystävällisine kulkijoineen muistuttaa Kurosawan samuraitarinoita. Mutta Briissä kohtaamme myös samoojan, Konkarin eli Aragornin. Viggo Mortensen kuninkaanpoika Aragornina edustaa oikeamielistä ihmistä. Sean Beanin Boromir taas painii sormuksen lumousta vastaan. Hänen metsätaistelunsa on komea loppuhuipennus, jolla ohjaaja sitoo Sormusten ritarien loppusivut Kahden tornin ensimmäisiin. Jackson kertoo filmissään Boromirin kohtalosta senkin, minkä Tolkien jätti arvailun varaan.
Sormusten herrassa Sauronin kätyrit häiritsevät hobittien unia Briin majatalossa. Jackson harhauttaa katsojan kuvaamalla siksakkia pahan orjiksi ryhtyneiden yhdeksän ihmiskuninkaan murhaavista miekanpistoista suoraan meluun herääviin pikkumiehiin.
Viha kytee yön armeijoissa ja pahassa silmässä, jonka Frodo näkee pujottaessaan renkaan sormeensa. Vastaavasti hobittien syntymäpäiväjuhlat ovat onnea ja ilotulitusta tulvillaan ja hobittien keskinäinen ystävyys lujaa tekoa. Filmi päättyy oivallisesti esittelemällä teemoista tärkeimmän: Frodon ja Samin vedenalainen kädenpuristus enteilee kaverusten tapaamista myös tulevissa Sormusten jatko-osissa.
Elokuvatarkastamon päätös ikärajan alentamisesta ei tunnu perustellulta. Jackson tarjoilee makeansa suolan kera. Nuolten läpäisy lähietäisyydeltä ja päiden lentely tuskin kuuluvat 9-vuotiaan katseltaviksi. Silti Jacksonia voi vain onnitella siitä, että hän on ikuistanut kuvakudokseen Tolkienista niin kirkkaat kuin tummemmatkin langat. Taru sormusten herrasta on tehty uhmaamaan aikaa, joten jokainen ehtii sen näkemään sopivalla iällä.
En ole lukenut kuin muutaman sivun Tolkienin tarua, joten jään jännäämään minkä verran ahneutta ja vihaa sormus vielä saa aikaan – erityisesti Frodon ystävissä! Edes Bilbo ei voi vastustaa sen voimaa, kuten elokuva ja Ian Holmin silmät todistvat upeassa jaksossa Rivendellissä – mainiota digitaaliefektin käyttöä! Myös veikkaan, että Gandalf ilmestyy vielä kurimuksestaan – selvisihän Velhomme myös Sarumanin ensimmäisestä petoksesta. Noviisina hahmottelen sellaista filosofiaa, että Saruman edustaa Valkoista, Gandalf Harmaata ja Sauron Mustaa, jolloin Gandalf olisi keskitien valinneena inhimillisin ja oikeamielisin velhoista. Ääripäät vievät hulluuteen. Mutta nämä ovat keltanokan uumoiluja: varmasti Tolkien on tätä mutkikkaampi. Saankohan kirjat luetuksi, ennen seuraavaa elokuvaa? (HB)