Uusi Karate Kid on vanhalla menestysreseptillä tehty kehitystarina, jonka ainekset on tarkasti mitattu onnistuneen lopputuloksen varmistamiseksi.
Uusi Karate Kid on vanhalla menestysreseptillä tehty kehitystarina, jonka ainekset on tarkasti mitattu onnistuneen lopputuloksen varmistamiseksi. Elokuva edustaa nyky-Hollywoodin viihdetuotannon parhaita laatuvaatimuksia.
Siksi onkin harmi, että muuten miellyttävän elokuvan koulukiusaamisjaksossa 12-vuotias Dre Parker (roolissa vielä 11-vuotias Jaden Smith) pahoinpidellään niin perusteellisesti ja hidastusten hivelemin otoksin, että sen kutsuminen pelkäksi nujakoinniksi olisi kaunistelua. Kohtaus on kyseenalaisinta väkivaltapornoa sitten Mel Gibsonin K-18 Jeesus-elokuvan, koska se kohdistuu lapseen ja on lasten aiheuttamaa. Koko perheen elokuvaan sijoitettu väkivalta on raskauttava todiste filmipuulaakia, ohjaaja Harald Zwartia ja päähenkilöä kuvauspaikalla kaitsenneen lapsinäyttelijän isää, Will Smithiä kohtaan.
Loppuosa elokuvasta onkin pelkkää nautintoa. Edellyttäen, että vanhakantainen Rocky-asetelma, Daavidin vaikeuksien kautta Goljatille turpiin, vielä jaksaa viehättää. Jaksaa se, kun tutut ainekset on pantu vetävästi kohdalleen. Loppumittelö hyvän ja huonon opettajan kasvattien kohdatessa kungfu-kisoissa ei kaksinkamppailuna sykähdytä ihan Kuin raivo härkä, mutta paremmin kuin Billion Dollar Baby kuitenkin. Ottelijoiden, valmentajien ja seuratoverien reaktiot ovat tarkasti kartalla filmin kiihdyttäessä katsojan pulssia finaalia kohti.
Isätön Dre-poika muuttaa Detroitista Pekingiin äitinsä työn perässä. Uusi ympäristö, tavat ja kieli ovat kulttuurishokki varhaisnuorelle. Dre joutuu häiriköiden kiusaamaksi erilaisuutensa vuoksi – tai ehkä kyse on mustasukkaisuudesta, koska koulu on monikulttuurinen. Nähdessään kungfu-harjoituksia, Dre haluaa lajista itselleen nopeasti supervoimat. Opettajaksi ajautuva talonmies Han (Jackie Chan) opettaa pojalle aluksi itsekuria. Kungfun filosofiassa kyse on itsensä voittamisesta ja elämäntaidosta.
Pienikokoisella Jaden Smithillä on rankassa roolissa uskottavuusongelma. Sen hän ylittää kamppailuissa, joissa poikasen omia taitotemppuja ei erota sijaisen tekemistä stunteista. Näyttelijänäkin nuorempi Smith vakuuttaa. Hän ei tee itseään tykö, vaan pidättelee ilmaisuaan, mikä kantaa pitemmälle.
Sijansa saavat myös sivuroolit. Kiusaaja ja päävastustaja Cheng, 14-vuotias kamppailulajiekspertti Zhenwei Wang, on lujaksi tehty hahmo. Äitinä Taraji Henson on tarmokas, huumorillaan pärjäävä yksinhuoltaja. Urheilukatsomossa vanhemmille on harmillisesti varattu vain cheerleaderin osa.
Jackie Chan on oma lukunsa. Aivan kuin Clint Eastwoodilla, Chanin karisma lisääntyy iän myötä. Talonmies Hanissa on sisäistä, eleetöntä tragiikkaa, mutta myös huumoria. Edustavassa otoksessa Han pitelee sateenvarjoa sisäpihalla Dren harjoitellessa puseron riisumista. Kuten esikuvansa Buster Keaton, Chan tietää, että ”liikkumattomuus on muuta kuin se, ettei tee mitään”.
Yli kaksituntinen elokuva tarvitsee hyvän käsikirjoituksen ja Christopher Murphey onnistuu. Tarinan isot palaset ovat kohdallaan ja pienistäkin tehdään toisiaan heijastavina kertautuvina kuvina – varjoteatteri, tankoharjoitus – kokonaisuutta täyteläiseksi kasvattavia osia.
Karate Kid on uutena versionakin isä-poikatarina. Mutta se tekee kunniaa myös äitien kasvatustyölle. 13-vuotias Wenwen Han on ihastuttava Dren vuotta vanhempana, viulua soittavana tyttökaverina. Meyingin instrumentti edellyttää sekin kurinalaisuutta, keskittymistä, ajatusta ja tunnetta, jonka lopputuloksena syntyy kaunista musiikkia. Kungfun esteettiset liikkeet puolestaan aiheuttavat Karate Kidissä harjoittajilleen pään ja ylävartalon turvotusta sekä alaraajojen murtumia. (HB)