Kasarin lopun suurhitti Hymyhuulet kaipasikin vuosikymmennostalgiabuumin ja televisiouusintojen myötä siirtoa digitaaliaikaan.
Kasarin lopun suurhitti Hymyhuulet kaipasikin vuosikymmennostalgiabuumin ja televisiouusintojen myötä siirtoa digitaaliaikaan. Kaikki 16 noin puolituntista jaksoa käsittävä komea paketti ansaitsee paikkansa jokaisessa komediaan kallistuneessa kotikirjahyllyssä.
Pirkka-Pekka Peteliuksen karismalla vetämä korkeatasoinen tuotanto jätti jälkipolville paljon kopioitavaa. Vaikka ensimmäiset kahdeksan jaksoa sisältävä ykköslevy tasoltaan on jälkimmäistä korkealaatuisempi ja kestävämpi, suo kakkoslaserillekin helposti yhden kierrätyskerran.
Kuninkaallisia hetkiä Suomen komediahistoriassa saadaan ensijaksosta alkaen. Aki ja Turo jäivät nuorison puhekieleen vuosikausiksi. Antti Raivion Akin koulukiusaajan prototyypin ja Ville Virtasen Turon, kiusatun, välinen perinteinen yläastedialogi sykähdytti. Sykähdyttää edelleenkin, toisenlaisella ajankohtaisuudella. Akin julmuudet muuntuvat, viikkojen kuluessa, astetta julmemmiksi, ja sitä kautta pelottavan todellisiksi lähiökoulupihoiksi.
Halpojen Adidas-tuotteiden, slalomsuksien ja muiden tarvekalujen vaihtoehtoiset valmistusohjeet eivät unohdu koskaan, kuten ei myöskään klassisen romanikaksikon ensitapaaminen. Ajokortitta ajavat mustalaiset eivät ehkä ole ihan terävimmistä päästä.
Siamilaiset kaksoset Veli ja Matti tiivistävät hetkessä yhdessä elämisen vaikeudet – laajemmallakin tasolla. Auttava puhelin on ajan hermolla, ja kuvaa juuri alkanutta Pekka Saurin Yölinjaa tarkasti. Säälittävästä Markosta tarinointi pisti Peteliuksen jatkuvasti koville. Aake Kallialan tähtirooli puolivajaana sanojentapailijana hymyilyttää uusinta uusinnan jälkeen.
Sarjan edetessä toisto alkaa kääntyä ajoittain vastaan, vaikka uusia – nopeatempoisempia – roolihahmoja tuputetaan jatkuvalla syötöllä. Lapinmiehet joikuineen tutustutetaan. Chydeniuksen ja Rydmanin filosofointi punttisalilla johtaa täysin yllättäen toimintaan. Bät ja Ryyd -kaksikon kulttuuri- ja kulttisupersankaruus muutettuine äänineen on osoittautunut oikeasti hauskaksi. Meteorologi Erkki Nyysteen huvittaa todellisen sääennustajan tavalla, eri syistä tosin. Neuroottiset klassiset muusikot, rääkyvät upseerimiehet sekä turkin kielen opetusvideot tarkkailevat nekin olemassa olevia ihmistyyppejä.
Kakkoslevylle tultaessa Raivio ja Virtanen saavat enemmän ruutuaikaa. Uusista roolituttavuuksistakin riittää mainitsemiseksi asti. Paha Kaveri -ravintola vetää mainoksen perusteella helposti vertoja Hyvä Ystävä -vastaaville. Miss Iran -kilpailut eivät nykytelevisiossa enää pyörisi. Ruotsin poliisivoimien arvosteleminen on toiveaihe edelleenkin – ja aiheesta.
Poliisipäällikkö Palle Ramstedt yhdistelee ruotsalaista sunnuntai-illan viihdettä Palme-prosessiin. Sittemmin useissa yhteyksissä tavattu Virolaisten perhe sekä Marja-Liisa Kirvesniemi esitellään vasta loppujaksoissa. Antti Raivion lääkäröimä B-luokan sairaala on sarjan kulmakiviä, laitos todellakin suosii erilaisia hoitoja.
Sketsien mitta karkailee ajoittain turhan pitkäksi, pätkien kestovaihtelu pitää jaksot kuitenkin toimivina kokonaisuuksina. Musiikkiosuudet vuorottelevat seassa. Alku- ja loppujuontojen poukkoilevaan maailmaan alkaa upota hiljalleen. Osittain jaksonvenykkeiksi alkuun luullut pariminuuttiset luovat arvokkuudentunnetta. Tiina Pirhosen ja Pirjo Luoma-ahon roolit huutamassa ja keimailemassa ajankohtaisuuksien kanssa olisivat saaneet jäädä pienemmiksi, naisille ei johtovastuuta saada luovutettua hetkeksikään. Billy Carsonin ja Pham Tan Kietin puhelindialogit totuttivat suomalaisia maahanmuuttajiin – ja päinvastoin. Osin epäonnistuneellakin sivuroolituksella ohjelmasta tuli kotimaisen komedian standardi.
Klassikoiksi jäävät sketsit ja niiden hokemat ovat ne, mitkä sarjasta vuosia sen päättymisen jälkeen muistetaan. Televisiokomedian yksi suurimmista haasteista, ja samassa tärkeimmistä avuista, onkin ajansietokyky. Hymyhuulissa nämä avut ovat olemassa.
Hiukan epätasainen kuva särinöiden puolesta, reunat tuplaantuvat etenkin taustavalojen osuessa oikeassa – tai väärässä – kulmassa. Tarkkuus riittää muuten mainiosti. Täysin studiossa kuvatun sarjan valaistus, ja sen epäaitous muokkaa kuvan erityiseksi. Kuvan päällä näyttäisi olevan jonkinlainen layer. Äänikäsittely on kotimaisittain riittävän laadukasta, tasot ovat kohdallaan. Jaksojen kestot vaihtelevat 27-30 minuutin välillä. (VA)