Typerille suomalaispojille taksikuski oli sankari, joka ajaa autoa teksasbuutsit jalassa Nykissä.
Typerille suomalaispojille taksikuski oli sankari, joka ajaa autoa teksasbuutsit jalassa Nykissä. Elokuvan tehoa lisäsi, kun jossain vaiheessa tajusi (kaikki eivät vieläkään), ettei juuri alempana voi olla kuin taksikuskina New Yorkissa.
Tämä on 1970-luvun parhaita, jos ei paras elokuva, joka teki Scorsesesta ykkösohjaajan ja Robert De Nirosta ykkösnäyttelijän.
Mutta mistä se lopulta kertoi? Jälkitraumaattisena Vietnam-kannanottona se puree, mutta loppujen lopuksi kyse on psyyken murtumisesta, kun yhteiskunnan viidakko kumisee liian ilkeitä ääniä. New York oli tähän aikaan paljon pahempi paikka kuin nykyään.
Hyvän elokuvan tapaan siitä löytää aina jotain uutta. Nyt katse kiinnittyy yksityiskohtiin: Scorsesen kahteen mietittyyn cameoon, Charles Bronson -elokuvan Mr. Majestykin mainokseen ja tyttöjen hyppyruutuihin. Oikea punk syntyi samana vuonna Lontoossa, mutta mohawk-tukkia saatiin odottaa vielä hardcore-punkkareiden aikaan vielä vuosia. Visuaalinen ilme oli siten edellä aikaansa.
Taksikuski on välikappale liikkumiseen A:sta B:hen. Filosofinen kysymys on se, että mihin se yksinäinen lautturi oikein tähtää. Ainakin nyt tuntuu, että Travis Bicklen tähtäimenä oli itse kuolema. Mutta suodaanko sitä lautturille? Eli ihminen jatkaa sukua ja tuska siirtyy sielulta toiselle niin kuin Jumala paratiisissa aikoinaan sääti. Jos näin haluaa uskoa.
Kuvan ja äänen erottelu ylittää kaikki aiemmat versiot. Upea kokemus, vaikka modernin tekniikan häikäisyä ei saadakaan, eikä tarvitse saadakaan. Ekstroissa kolme kommenttiraitaa, käsikirjoituksen ja storyboardien vertailua itse elokuvaan, Scorsesen 17 min. haastattelu, 168 min. dokumentit (tekstitys englanniksi) ja kuvagallerioita. (PS)