Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja Woo­dy Al­len on kypsä mes­ta­ri. Ai­don au­teu­rin fil­mit kan­ta­vat te­kijänsä lei­maa. Nyt Al­len ra­ken­taa omin­ta­keis­ta uni­ver­su­miaan kom­men­toi­mal­la aiem­paa uraan­sa ja va­rioi­mal­la van­ho­ja tee­mo­ja.

Mid­night in Pa­ris on vas­tin­pa­ri hie­nol­le Kai­ron purp­pu­ra­ruu­sul­le (1985). Aiem­mas­sa teok­ses­sa mus­ta­val­ko­fil­min täh­ti as­tui kan­kaal­ta yleisön jouk­koon ja vei yh­den kat­so­jan mu­ka­naan elo­ku­van sisäl­le. Mia Far­row esit­ti fil­mi­fa­nia, jo­ka pa­ke­ni avio­liit­toaan val­ko­kan­gas­seik­kai­luun. Vas­ta lop­pu­rat­kai­su pa­laut­ti nai­sen kir­peään to­del­li­suu­teen, jo­hon Hol­lywoo­din es­ka­pis­mi voi tar­jo­ta het­ken loh­dun.

Mid­night in Pa­ris ker­too ny­ky-Hol­lywoo­din kä­si­kir­joit­ta­jas­ta, jo­ka haa­vei­lee kir­jai­li­jan uras­ta. Mor­sia­men bi­lettäessä Owen Wil­so­nin esittämä Gil fla­nee­raa mys­ti­ses­ti 20-lu­vun Pa­rii­sis­sa ja suk­ku­loi sen kir­jal­li­sis­sa sa­lon­geis­sa. Lo­puk­si to­del­li­suus vetää pi­temmän kor­ren kuin kuol­lei­den epook­kien nos­tal­gia. Hap­py en­dissä vä­rei­lee sil­ti ikui­nen Pa­rii­si ja jazz-a­jan mu­siik­ki soi.

Y­leisö ja ar­vos­te­li­jat vä­syivät Woo­dy Al­le­niin Mie­hiä ja vai­mo­ja (1992) elo­ku­van jäl­keen. Tu­li hei­kom­pia fil­mejä ja sa­maan ai­kaan oh­jaa­ja vielä ero­si Mia Far­row’s­ta ja me­ni nai­mi­siin tämän adop­tio­tyttä­ren, 35 vuot­ta it­seään nuo­rem­man Soon Yi Pre­vi­nin kans­sa. Mut­ta nyt 75-vuo­tiaan elo­ku­van­te­kijän ural­le koit­ti vih­doin in­tiaa­ni­kesä ja ku­her­rus­kuu­kau­si krii­ti­koi­den kans­sa.

Mid­night in Pa­ris on Al­le­nin suo­si­tuin elo­ku­va vuo­si­kym­me­niin. Se on saa­nut hyvät ar­vos­te­lut ja huo­mio­ta fes­ti­vaa­leil­la. Myöhäis­teos­ten jou­kos­sa post­mo­der­ni Pa­rii­si-ko­me­dia on Al­le­nin isoin kas­sa­me­nes­tys. Suo­sion suo ver­rat­to­man tuot­te­liaal­le oh­jaa­jal­le, vaik­ka hän on teh­nyt pa­rem­pia­kin fil­mejä, myös 2000-lu­vun puo­livä­lin jäl­keen.

Ku­ka voi­si vas­tus­taa Pa­rii­sia? Sisäi­nen tu­ris­tim­me in­nos­tuu sen kau­neu­des­ta, ro­man­tii­kas­ta ja his­to­rian elä­vistä ker­rok­sis­ta. Man­hat­ta­nis­sa (1979) Gers­hwi­nin mu­siik­ki saat­te­li kau­pun­ki­ku­via, nyt Pa­rii­sin otok­sia säestää Al­le­nin ihai­le­man Sid­ney Bec­het’n sop­raa­no­sak­so­fo­ni. Ku­vaa­jat Da­rius Khond­ji ja Jo­han­ne De­bas hu­kut­ta­vat kat­so­jan pos­ti­kort­tinä­ky­miin. Tu­ris­ti-Pa­rii­si saa­daan al­ta pois ja voi­daan kes­kit­tyä ta­ri­naan, ih­mi­siin ja pu­hee­seen.

Mid­night in Pa­ris pu­dot­te­lee bon­gat­ta­vak­si kult­tuu­rien ja tai­tei­den koh­taus­paik­ka­na tun­ne­tun Pa­rii­sin kul­ta-ai­ko­jen merk­ki­ni­miä. Tun­nis­ta­mi­nen on haus­kaa, mut­ta tur­haut­taa lo­pul­ta. Ar­tis­tik­li­seet, roo­li­tul­kin­to­jen pi­la­ku­vat ja tai­de­pu­heen tri­via ovat pe­rus­tel­tu­ja pa­ro­dian kan­nal­ta. Mut­ta ideat ovat nyt ha­ku­sal­la. Fil­mistä tu­lee stand up -ko­mii­kan puu­ja­loil­la as­te­le­vaa le­gen­do­jen ohi­mars­sia. Pi­cas­son ja Buñue­lin näköi­syys­kin on sin­nepäin. Epäau­tent­ti­set ko­ris­te­roo­lit eivät va­kuu­ta. Vain Tom Hidd­les­ton kir­jai­li­ja Scott Fitz­ge­ral­di­na piirtää ih­mistä eikä ka­ri­ka­tyy­riä.

Owen Wil­son ei mah­da mitään sil­le, että Gil on oh­jat­tu Woo­dy-k­loo­nik­si. Näyt­te­lijä vis­paa kä­siään ja solk­kaa näppä­riä rep­liik­kejä. Ai­ka­hyp­pyä Gil ih­met­te­lee suu au­ki ja silmät sei­soen. Otok­sen kä­sittää haus­kak­si, jos nä­kee mie­lessään Al­le­nin Wil­so­nin pai­kal­la.

Kat­hy Ba­tes on vai­kut­ta­ja­nai­nen Gert­ru­de Stein, mut­ta pih­viä ei roo­lis­ta löydä.

Kir­jai­li­ja­vai­mo Zel­da Fitz­ge­rald är­syttää neu­roo­tik­ko­na. Ma­rion Co­til­lar­din tai­tei­li­ja­hei­la ja Léa Séy­doux’n ny­ky­nei­to ovat ihai­lul­la alis­tet­tu­ja kau­not­ta­ria, toi­veu­nia vail­la omaa tah­toa. Pre­si­den­tin­rou­va Car­la Bru­ni ei pää­se lau­la­maan, vaan up­poaa tu­ris­tiop­paa­na taus­taan.

Pa­rii­sin il­tahämärä ja mu­siik­ki­va­lin­nat hur­maa­vat kyllä. Ajoit­tain fil­mi viih­dyttää, var­sin­kin Ad­rien Bro­dyn her­ku­tel­les­sa sur­rea­lis­ti­maa­la­ri Dalí­na, jo­ka nä­kee vain sar­vi­kuo­no­ja. Vi­ree­seen Al­len pää­see pis­tel­lessään ny­kya­jan pin­nal­li­suut­ta. Rac­hel McA­dams naut­tii tar­ra­tes­saan mor­sia­men roo­liin. Inez on van­hoil­li­nen, kes­ki­luok­kai­nen re­pub­li­kaa­ni, jo­ka mie­luum­min shop­pai­lee kuin kä­ve­lee ro­mant­ti­ses­ti sa­tees­sa.

E­lo­ku­va ja unet ovat Woo­dy Al­le­nil­le val­hei­ta, jot­ka pal­jas­ta­vat to­tuu­den. Kes­kiyön kel­lo­jen soi­des­sa Gil pu­toaa kult­tuu­ri­his­to­rian mus­taan auk­koon, ai­ka­vyö­hyk­kei­den ka­nin­ko­loon, mut­ta pa­laa jo­tain op­pi­nee­na. Jo­ku väittää, että Gil pa­ke­nee nos­tal­giaan, kos­ka ei kestä ny­kyai­kaa. Mut­ta mor­sia­men ja ap­pi­van­hem­pien edus­ta­ma ny­ky­het­ki on­kin kestämätön. Gil pa­ran­tuu nos­tal­gia­sai­rau­des­ta vas­ta ymmärtäessään, et­tei men­nyttä kan­na­ta kai­ho­ta. Kult­tuu­ri­pe­rinnön hen­ki­sistä ja ai­neel­li­sis­ta rik­kauk­sis­ta voi naut­tia täy­sin rin­noin myös ny­kyi­syy­destä kä­sin. (HB)