Åke Lindmanin joutsenlaulun piti kuulua jo liki kymmenen vuotta sitten Lapin kullan kimalluksen myötä, mutta onneksi hän jaksoi vielä ponnista kaksi erinomaista sotaelokuvaa.
Åke Lindmanin joutsenlaulun piti kuulua jo liki kymmenen vuotta sitten Lapin kullan kimalluksen myötä, mutta onneksi hän jaksoi vielä ponnista kaksi erinomaista sotaelokuvaa. Framon främstä linjen (2004) kuvasi ansiokkaasti ruotsinkielistä Jr 61:sta. Myös Tali Ihantala 1944 sivuaa samoja sivuja maan historiassa, luultavasti niitä kaikkein tärkeimpiä.
Lindman ohjaa nöyrästi epidosielokuvaa, mikä panee katsojan aprikoimaan, missä on elokuvan tarkoitus ja teema. Mutta pikku hiljaa autenttinen ja sankaritekoja kaihtamaton tyyli alkaa purra. Lindman toteuttaa 1970-luvun spektaakkelimaisten sotaelokuvien tapaa ja lyö rintamille lyhyissä kohtauksissa poikkeuksellisen tunnetun näyttelijäjoukon. Kun esikuvissa tämä meni läpijuoksuksi, Lindman onnistuu luomaan kollaasiin erilaisia suomalaisia mieshahmoja. Yhtään naistahan ei tässä elokuvassa nähdä.
Sotaelokuvien seuraaminen ei useinkaan ole loogista. Nyt tapahtumia pystyy hahmottamaan vaivattomasti, kun dramaturgiaa tuetaan tekstein, kartoin ja alkuperäisin arkistofilmein. Tämä tapa voisi helposti epäonnistua, mutta nyt seurauksena on se, että katsoja alkaa ymmärtää, mistä Tali-Ihantalassa oikein oli kyse.
Jos tämä voimankoitos olisi epäonnistunut, Suomi olisi itsenäistynyt todella vasta Viron vanavedessä. Taistelutahto oli tärkein, mutta yksin ei pärjää kukaan: onnekas koodinpurku ja natsien lahjoittama ilma-apu ratkaisivat loput. Stalin halusi lopettaa vaivalloisen pohjoisen rintaman rauhansopimuksella, koska Berliiniinkin oli kiire.
Erityismaininta kuuluu taidokkaalle panssarisodan kuvaukselle. Sotakirjallisuuden ystäviä sykähdyttänee Reino Lehväslaihon edesottamusten kuvaus jännittävässä panssaritaistelussa.
Lindmanin ryhmällä on tekninen osaaminen hallussa jopa siinä määrin, että kuvaa ja ääntä ei koskaan ole tarjottu yhtä ennennäkemättömällä ja –kuulumattomalla tavalla. Ei ainakaan kotimaisessa sotaelokuvassa. Tilaa luodaan ennen kaikkea desibeleillä ja musiikilla kuten ennenkin, mutta kaikki hoituu tyylillä. Takakannen mukaan tämä on Panavision-suhteella, mikä ei pidä paikkaansa. Kahdella levyllä. Ekstroissa 24+10+23 min. dokumentit, kuvagalleria, tiiseri ja traileri. (PS)