Vuodet ovat olleet armollisia Walter Hillin pankkirosvoista kertovalle lännenelokuvalle.
Vuodet ovat olleet armollisia Walter Hillin pankkirosvoista kertovalle lännenelokuvalle. Ainakaan minuun Jesse Jamesin jengin tarina ei ensi-iltansa aikaan kesällä 1980 tehnyt ihmeempää vaikutusta: filmi tuntui komeasti kuvatulta mutta pinnalliselta – niin kuin useimmat Walter Hillin elokuvat sitä ennen ja sen jälkeen.
Nyt nähtynä Lainsuojattomat on kypsynyt kuin vanha viini. Ainakin verrattuna parin vuoden takaiseen Andrew Dominikin pitkänimiseen – Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta — ja teennäiseen versioon, tämä Jesse James-tarina vetoaa suoruudellaan, puolitoistatuntisella kompaktiudellaan ja näyttelijöinä toimivan peräti neljän veljesparin keskinäisellä nokittelulla.
Lainsuojattomat onkin Walter Hillin pätevimpiä suorituksia. 1800-luvun lopun ja Yhdysvaltain sisällissodan jälkeinen levoton aikakausi välittyy Ric Waiten täyteläisissä kuvissa. Pankkiryöstö- ja asetaistokohtauksissa Hill ei ole mikään Hurjan joukon Sam Peckinpah, mutta hidastuksia ja ilmalentoja säestävä, surrealistiseksi korostettu hevosten hirnunta ja luotien ujellus luovat vaikuttavaa elektronista tuhon sinfoniaa, jonka kaiken kukkuraksi kruunaa Ry Cooderin autenttisenoloinen folk.
Kyseessä on tietysti sama vanha tositaru, ”Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta”. Vuosina 1921-2007 Jesse Jamesista on tehty 25 elokuvaa. Aikaisemmista tulkinnoista poiketen Walter Hill ei pyri Lainsuojattomissa niinkään ”painamaan legendaa”, eli tekemään kaunisteltua sankaria pankkiryöstäjästä. Niinhän teki Henry Kingin sinänsä vetävä Hollywood-versio Jesse James, suuri seikkailija (1939), jossa Tyrone Power Jessenä esitteli rosvon ja tappajan sankarina, Robin Hoodin tai Zorron tapaisena oikeustaistelijana. Sama linja jatkui kostotarinassa Frank Jamesin paluu (1940), jossa Jamesin jengin veljessarjasta Frank James tuli kostamaan Jessen kuoleman. Fritz Langin ohjaama The Return of Frank James on Henry Fondan, Gene Tierneyn, Jackie Cooperin ja konnaroolin John Carradinen tähdittämänä näistä legendaversioista kiehtovin. Sekä Langin että Nicholas Rayn myöhemmät versiot käyttivät elokuvissaan jonkin verran vanhaa materiaalia Kingin ohjaamasta seikkailuversiosta.
Nicholas Ray pyrki kertomaan tositarinan mahdollisimman tarkasti elokuvallista kerrontavapautta unohtamatta elokuvassaan Jesse James (The True Story of Jesse James, 1957). Kiinnostavasti taustoittava ja Jamesin vaiheet perhetarinana avaava Rayn tulkinta on ohjaajan monien elokuvien tapaan täyteläinen, mutta jää kokonaisuutena kalvakaksi. Suurin syy on ehkä liian kauniissa pääparissa. Robert Wagner Jessenä ja Jeffrey Hunter Frank-veljenä ovat sympaattisia ja koskettaviakin, mutta heiltä puuttuu sitä syvempää karismaa, joka kertoisi enemmän näistä äärimmäisen elämäntavan valinneista miehistä. Jamesin jengi jää tässä, tarinan oopperamaisimmassa versiossa – jossa jo ennen Lainsuojattomia nähdään myöhemmin uuswesternien ja spagettilänkkäreiden vakiokuvastoon liittyvät pitkähelmaiset takit — paradoksaalisesti yhtä kasvottomaksi kuin Andrew Dominikin viimeisimmässä tekohengityksessä tarinalle: Brad Pitt Jessenä ja Casey Affleck pettäjä Bob Fordina olivat Jesse Jamesin salamurhassa (2007) kummallisen elottomia, kenties näyttelijöiden ummikkomaisen metodinäyttelemisen ja Dominikin kliinisen, etäännyttävän, kuvallisesti mahtipontisena komeilevan ohjauksen seurauksena.
Myös Samuel Fuller on ohjannut aiheesta: Yksinäinen seikkailija (I Shot Jesse James, 1949) kertoo tarinan Bob Fordin näkökulmasta – valitettavasti en ole tätä Fulleria nähnyt.
Clay Countyssa, Missourissa syntynyt Jesse James (1847-1882) kuului veljensä kanssa Yhdysvaltain sisällissodassa terrorisoivaan etelävaltioiden sissijoukkoon, jota johti pahamaineinen William Quantrill. Kymmenvuotisessa aktiivisessa ryöstelyssään
1866 — 1876 James-Younger -jengi käytti sodassa oppimaansa gerillataktiikkaa hyväkseen. Vuonna 1876 Minnesotassa Northfieldin pankkia ryöstäessään jengi sai pahasti kynsilleen, kun epäonnisessa yrityksessä suuri osa jengiläisistä ammuttiin tai joutui vangiksi. Jamesin veljesten rikosputki päättyi vuonna 1882, kun Jessen jengiin kuulunut juudas, Robert ”Bob” Ford palkkion toivossa ampui Jamesin takaapäin tämän kotitalossa St. Josephissa, Missourissa.
Walter Hillin elokuva ei piirrä yhtä suurta kaarta kuin Nicholas Rayn filmi. Lainsuojattomat – alkuperäinen nimi The Long Riders oli aiemmin käytetty nimi lainsuojattomista – syöksyy tarinan keskelle ”in medias res” ja tarjoilee välittömän tuntuisia palasia Jamesin veljesten rikolliselämän kiihkeimmistä vaiheista. Sisällissodan menneisyyteen vain viitataan, mutta mukaan on otettu tietenkin tärkeimmät käänteet.
Vuonna 1874 palkattiin James-Youngerin jengiä hillitsemään Pinkertonin kuulu etsivätoimisto, joka oli erikoistunut kaupunkimaiseen rikollisuuteen. Myös Lainsuojattomissa veljesroistojen vastavoimana esiintyy filmin puolessavälin kuvaan astuva Allan Pinkerton (William Traylor), etsivätoimiston perustaja ja johtaja. Pinkertonin käskystä Jamesit yritettiin savustaa ulos kotitalostaan. Jesse ja Frank eivät kuitenkaan olleet kotona. Tuli aiheutti räjähdyksen, jossa Jesse Jamesin äiti Zerelda (Fran Ryan) invalidisoitui ja nuori velipuoli kuoli. (Elokuvassa puhutaan 15-vuotiaasta kehitysvammaisesta, mutta todellisuudessa kyse oli 9-vuotiaasta normaalista lapsesta.)
Lainsuojattomien huipennus koetaan hurjassa Nortfield Minnesotan First National Bankin ryöstöyrityksessä. Kohtauksessa kuullaan ruotsia ja onpa tekstittäjä kääntänyt jengiläisten haukkumat kaupunkilaistavikset ”svedupelleiksi” – mikä pohjaa todellisuuteen, sillä suomalaisten siirtolaisten lisäksi vanhaan Amerikkaan muutti paljon muistakin pohjoismaista. Ryöstötilanteen todellisuuteen perustuu se, että pankkivirkailija kieltäytyy avaamasta pankkiholvia aikalukkoon vedoten – tiettävästi hän olisi voinut sen tehdä – ja joutuu urheudestaan tilille raukkamaisten ryöstäjien menettäessä malttinsa. Myös kaupunkilaiset ovat huomanneet ryöstöaikeissa jakaantuneet jengiläiset ja ryhtyvät aseelliseen vastarintaan. Jamesien täytyy peräytyä ilman saalista ja seuranneessa ristitulessa kaksi joukosta kuolee ja moni joutuu lopulta haavoittuneena vangituiksi. Jesse ja Frank jättävät pääjoukon ja jatkavat matkaa.
Jessen matkan pää kuvataan tosiseikkojen tapaan, niin kuin aiemmissakin James-tulkinnoissa. Eri versioissa Fordin veljekset joko asuvat Jessen ja hänen vaimonsa Zeen uudessa kodissa St. Josephin pikkukaupungissa, tai tulevat vierailulle neuvottelemaan uusista ryöstökeikoista. Pieniä eroja nähdään siinä, missä vaiheessa Jesse luopuu revolverivyöstään – mukavuussyistä turvallisenoloisessa tilanteessa tai ollakseen herättämästä kaupunkilaisten huomiota – ja noustessaan kohtalokkaalla hetkellä tuolille tai vain kävellen seinän viereen suoristamaan taulua (tai pyyhkimään siitä pölyt). Joka tapauksessa pelkuri Robert Fordin hetki on tullut, kun pelätty jengijohtaja kääntää aseettomana selkänsä.
Samuel Fullerin versio I Shot Jesse James olisi kiinnostavaa nähdä – se löytyy ulkomaiselta dvd-levyltä. Siinä seurataan ilmeisesti tarkemmin Fordin veljesten vaiheita salamurhan jälkeen. Fordit nimittäin esittivät myöhemmin lavalla esitystä Jesse Jamesin surman rekonstruktiona, viihteeksi legendaksi nousseen pankkirosvon viime vaiheista kiinnostuneelle suurelle yleisölle. (Myös Langin Frank Jamesin paluu ja Dominikin Jesse Jamesin salamurha sivuavat aihetta ja niissäkin Bob Fordilla on merkittävä rooli.) Media ja show kuului jo tuolloin kuvaan ja myös Jesse James käytti julkisuutta hyväkseen ja suosi näyttäviä tempauksia. Jesse oli yhteistyössä lehtimiesten kanssa ja hänen kirjeitään painettiin lehtiin. Niissä hän esiintyi etelävaltioiden asian jatkajana. Wikipedia kertoo, että jollakin ryöstökeikalla James-Youngerin jengi jopa pukeutui kielletyn Ku Klux Klanin kaapuihin.
Nykykatsannossa Lainsuojattomien viehättävyys perustuu kierrätystä kestävän tarinan ja ansiokkaan kuvausjäljen lisäksi ja ennen muuta kameran kohteena olevien näyttelijäveljessarjojen yhteispeliin. Kenestäkään heistä ei noussut esiin suurta staraa – Dennis Quaid nuorempana oli ehkä lähinnä. Kaikki olivat hyviä tai ainakin päteviä näyttelijöitä, mutta karisma tai kyvyt eivät riittäneet tai tähtien asennot olleet suotuisia, jotta pitkäkestoinen merkittävämpi ura olisi tullut kysymykseen. Tästä johtuen Lainsuojattomat näyttävät tuoreilta, Jamesin jengiä luonnehtivina juuri sopivasti aikojen takaa esiin kaivetuilta kasvoilta, joita liika esilläolo tai naamankuluminen ei ole päässyt pilaamaan.
Elokuvan aiheesta johtuen tietty pahamaineisuus ja vikurimaisuuskin vain lisää uskottavuutta. Tästä näyttelijäjoukosta eittämättä lahjakkaimmat elokuvanäyttelijät ovat David Carradine ja Randy Quaid. Edellinen on tunnettu siitä, että hän merkkifilmien – tai ainakin merkkiohjaajien – töiden (Vapauden verinen laulu, 1972, Sudenpesä, 1973, Pitkät jäähyväiset, 1973, Tämä maa on minun, 1976, Käärmeenmuna, 1977, Kill Bill 1 & 2, 2003-4) ohella teki 228:n roolinsa joukossa valtavan määrän roskaakin. Veteraanin bisarri matkan pää Bangkokissa 73-vuotiaana oli valitettava tapaus, mutte ilmeisesti David Carradinen persoonaa ja henkilöhistoriaa tunteneille mikään yllätys, kuten Lainsuojattomat-levyn lisämateriaalitiedoista ilmenee.
60-vuotias Randy Quaid puolestaan on ollut vastikään otsikoista omituisen käytöksensä, Kanadaan pakonsa takia. Quaid väittää sekopäisesti ja pakkomielteisesti, ettei hänen henkensä ole turvassa, koska ”Hollywood Star Whacker” eli Hollywoodin tähtientappajat ovat hänen jäljillään saatuaan ensi hengiltä niin David Carradinen – jonka kanssa hän näytteli useammassikin filmissä — kuin Heath Ledgerinkin… Aivan kuin Carradinen äärimmäisyys – tai meillä Suomessa vaikkapa Olli Saarelan äkkipikaisuus – Randy Quaidin eriskummallisuus ihmisenä ei mitenkään pienennä hänen osaamistaan. Hän on Lainsuojattomissa Clell Millerinä aivan yhtä hyvä – ja nykytietojen valossa hyvin persoonaan sopivassa hermoroolissa – kuin hän oli taitava vaikkapa Rafelsonin Saattokeikassa (1973) tai Ang Leen Brokeback Mountainissa (2005).
Vaikka Dennis Quaidilla, nykyisin 56, on Lainsuojattomissa melkeinpä vain sivurooli James-Youngerin jengistä erotettuna Ed Millerinä, on hän ehkäpä nimekkäimpänä joukosta päässyt dvd-levyn kanteen parhaalle paikalle lähikuvaan. Quaid onkin oivallinen valinta nuoreksi, hurjaksi ja erehtyväiseksi Millerin veljeksi, joka katkeroituu, kun hänet hylätään konnaporukasta, ja kun kaiken kukkuraksi hän menettää morsiamensa Keith Carradinen esittämälle kilpakosijalle, Jim Youngerille. Dennis Quaid teki muistettavimmat roolinsa 70-80-luvuilla elokuvissa Fillarijengi (1979), Valiojoukko (1983), Likaiset lahjukset (1986) ja Jerry Lee Lewisina musiikkielokuvassa Great Balls of Fire (1989). Sen jälkeen tähtiroolit hupenivat, mutta hän on tehnyt 2000-luvulla paluuta niin taiteellisemmissa filmeissä kuin kassamenestyksissäkin: Kaukana taivaasta (2002), The Day After Tomorrow (2004), Legion (2010).
Keith Carradine, 61, aloitti uransa näkyvästi päärooleissa tai isoissa tehtävissä Robert Altmanin mestariteoksissa McCabe ja Mrs. Miller (1971), Varkaita kuten me (1974) ja Nashville (1975), josta hän sai elokuvan ainoan Oscarin – kantrilaulajahahmolleen tekemästään laulusta ”I’m Easy”. Lisäksi nuori Keith nähtiin Ridley Scottin historiallisessa seikkailussa Kaksintaistelijat (1971) ja Louis Mallen Pretty Babyssä (1978). Sittemmin hänestä tuli Walter Hillin ja Alan Rudolphinkin luottonäyttelijä: Raivoisa ajojahti (1981), Ota minut (1984), Kuumaveriset (1985), Amerikkalaisia Pariisissa (1988). Viime vuosikymmeninä tähtirooleja ei ole osunut kohdalle, mutta Keith Carradine on ollut yhä ahkera ja muistetaan esimerkiksi tv-töistä (Deadwood, Kova laki, Dexter).
Robert Carradine, 56, on Carradinen näyttelijäperheestä vähiten tunnettu, mutta surullisine kohtaloineen James-Younger –jengin ja Pinkertonin välisen mittelön oheisvahinkona, nuorin Carradine täyttää hyvin paikkansa. Lainsuojattomat –elokuvassa oli tarkoitus nähdä alun perin myös näyttelijäperheen isä, elokuvaveteraan ja Hollywoodin suurten ohjaajien rakastettu konnahahmo John Carradine (1906-1988). Hänen osuutensa kuitenkin leikattiin valmiista elokuvasta pois, eikä niitä ole tälläkään dvd-levyllä nähtävissä – mikä aarre se olisikaan ollut! John Carradine nähtiin – ja nähdään tietysti yhä! – sellaisissa klassikoissa kuin Meren urhoja (1937), Frankensteinin morsian (1938), Hyökkäys erämaassa (1939), Liekehtivä erämaa (1939), Vihan hedelmät (1940), Ihmismetsästystä (1941), Verta ja hiekkaa (1941), Suursuon salaisuus (1941), Johnny Guitar (1954). IMDB-sivuston mukaan John Carradinella on ollut 339 elokuva- ja tv-roolia, joten hän on ohittamattomia elokuvajumalia. Monenlaisten osasuoritusten – yhtenevyys omiin poikiin! – joukossa on sekä Renoirin, Fordin ja Langin mestariteoksia että varteenotettavia B-filmejä, kuten Edgar Ulmerin kauhuklassikko Musta kissa (1934) ja Siniparta (1944), mutta Carradine on tehnyt myös hyvin sekalaista sälää.
John Carradinen roolia Walter Hill ja tuottajinakin toimineet James ja Stacy Keach ajattelivat elokuvaan paitsi sukulaisuussuhteen takia, ennen kaikkea siksi, että Carradinen suvun vanha päämies oli esiintynyt kahdessakin Jesse Jamesin elokuvaversiossa: Fritz Langin fiktiivisessä Frank Jamesin paluussa Bob Fordin roolissa ja myös pastorina Nicholas Rayn vahvasti elämäkertapainotteisessa The True Story of Jesse Jamesissa.
Stacy Keach, 69, ei Lainsuojattomien Frank Jamesin jälkeen ole saanut suuria rooleja, vaikka näytti suurelta lupaukselta John Hustonin valitessa hänet nyrkkeilijäksi elokuvaansa Fat City – kova kaupunki (1972). James Keach, 63, on esiintynyt vielä vähemmän, mikä on valitettavaa, sillä Lainsuojattomissa hänen vakaa, ilmeettömältäkin vaikuttava hahmonsa, on elokuvan ankkuri. Shakespeare-näyttelijänäkin ansioitunut nuorempi Keach on näennäisessä eleettömyydessäänkin vaikuttava Jesse James.
Christopher Guest, 62, tunnetaan nykyisin parhaiten Spinal Tap – Hei me rokataan! (1984) –elokuvasta, jota hän oli kirjoittamassa ja jossa näytteli. Guest on myöhemmin tehnyt myös muita musiikkialaan ja showbisnekseen liittyviä mukadokumentteja ja parodioita, kuten Best in Show (2000) koiranäyttelyistä, Hei me folkataan (2004) folkmusiikista ja For Your Consideration (2006) teatterista. Hänen pikkuveljensä Nicholas Guest, 59, pääsi Lainsuojattomissa ampumaan Jesse Jamesin Bob Fordin roolissa, mutta myöhemmin näyttelijänuraansa näihin päiviin jatkanut Nicholas on jäänyt maineessa ison veljen varjoon.
Jesse Jamesista ja Bob Fordista tehtiin aikalaislaulu. Laulua kuultiin jo Nicholas Rayn filmin lopussa. Sama laulu kuultiin kapakassa Nick Caven esittämänä Dominikin uustulkinnassa. Walter Hillin Lainsuojattomissa Ry Cooderin bändi esittää laulua uusin sanoin. Bob Dylaninkin ihailema Woody Guthrie (1912-67) – jota David Carradine näytteli elämäkertaelokuvassa Tämä maa on minun (Bound for Glory, 1976, ohjaus Hal Ashby) – teki mahdollisesti Henry Kingin elokuvan inspiroimana oman versionsa traditionaalisävelmästä, joka kertoi Jesse Jamesin tarinan.
Alkuperäisen – jos sellaisesta voi traditionaalitekstien tai perinnesävelmien kohdalla puhua – kertosäe kuuluu seuraavasti:
”Poor Jesse had a wife to mourn for his life,
Three children, they were brave;
But the dirty little coward that shot Mr. Howard
Has laid Jesse James in his grave.”
Woody Guthrien versiossa sanat menevät näin:
“Poor Jesse had a wife to mourn for his life,
Three children, they were brave;
But the dirty little coward that shot Mr. Howard
Has laid Jesse James in his grave.
Now a bastard and coward called little Robert Ford,
He claimed he was Frank and Jesse's friend,
Made love to Jesse's wife and he took Jesse's life,
And he laid poor Jesse in his grave.
The people were surprised when Jesse lost his life,
Wondered how he ever came to fall,
Robert Ford, it's a fact, shot Jesse in the back,
While Jesse hung a picture on the wall.
They dug Jesse's grave and a stone they raised,
It says, ‘Jesse James lies here --
Was killed by a man, a bastard and a coward,
Whose name ain't worthy to appear’.”