Saoir­se Ro­nan on eri­kois­laa­tui­nen pik­ku­tyttö, jos­ta Eric Ba­nan esittämä agent­ti-i­suk­ki on kou­li­nut erä­maan tur­vis­sa ky­vykkään tap­po­ko­neen, jol­la on vain yk­si tehtävä: tap­paa Ca­te Blanc­he­tin esittämä agent­ti, jot­ta voi it­se elää.

E­lo­ku­va­na tämä on ai­van jo­tain muu­ta kuin odo­tin. Na­pa­kan Suo­men Kuu­sa­mos­sa ku­va­tun alun jäl­keen tril­le­ri ha­keu­tuu yllättäen une­liaan as­so­sia­tii­vi­sel­le lin­jal­le, jo­ta ryy­di­tetään tai­teel­li­sil­la am­bi­tioil­la la­da­tul­la ku­vauk­sel­la. Miljööt vaih­te­le­vat vil­lis­ti ja epäus­kot­ta­vas­ti Hit­le­rin ra­ken­nut­ta­mas­ta tuu­li­tun­ne­lis­ta Ame­ri­kan aa­vi­koil­le ja Lä­hi-itään il­man että siir­ty­miä mi­tenkään pe­rus­tel­laan. Ta­voit­tee­na on sa­du­no­mai­suus, mut­ta tu­lok­se­na on epäus­kot­ta­vuus ja vä­lin­pitämättö­myys. Miljööt ovat sil­ti pai­koin hie­no­ja, ja lä­hes ai­na oma­peräi­siä (jos­kin Hit­le­rin tuu­li­tun­ne­li on jo ku­lah­ta­nut idea, ja liian tun­nis­tet­ta­va var­sin­kin näin pitkäl­li­ses­ti käy­tettäväk­si).

Epäo­tol­li­sis­ta puit­teis­ta huo­li­mat­ta Saoir­se Ro­nan on hy­vin us­kot­ta­va pääo­sas­saan, mikä ei ole ih­me sillä kan­nuk­sia tytöllä kyllä riittää. Näyt­te­lijä­kaar­ti on kaik­ki­nen­sa va­kuut­ta­va, mut­ta hah­mois­sa on lo­pul­ta vain vähän li­haa. Ta­ri­na jää niin ikään ko­vin epäus­kot­ta­vak­si ja ai­van liian une­liaak­si. Ta­pah­tu­mat eivät avau­du sillä in­ten­si­tee­tillä ja määrä­tie­toi­suu­del­la, jo­ta vuo­sien val­mis­te­lun jäl­keen so­pi­si odot­taa. Sen si­jaan ta­ri­nan lan­gat kerään­tyvät vä­hi­tel­len ha­ja­nais­ten otos­ten ja tri­viaa­lia dia­lo­gia tar­joi­le­vien koh­taus­ten vä­listä. Tii­vis­tun­nel­mai­nen toi­min­tajännä­ri tämä ei ole, vaan en­nem­min­kin sa­tu­mai­nen ker­to­mus Lii­sas­ta ih­me­maas­sa. Ih­me­maa­han on jou­tu­nut myös draa­mo­jen pa­ris­sa aiem­min viih­ty­nyt oh­jaa­ja.