E­lo­ku­va jat­kuu pe­riaat­tees­sa sau­mat­to­mas­ti — vai pitäi­sikö sa­noa tai­te­sau­mal­la — edel­li­so­sas­ta, mut­ta huk­kaa edel­lis­ker­ran hyvän vyö­ry­tys­mo­men­tin ja fii­lik­sen. Nyt kaik­ki on ko­vin unis­ta, etäistä ja mo­neen ker­taan vai­vat­tua ka­maa. Idea ih­mis­si­mu­laa­tiois­ta on hyvä, mut­ta tässä huo­nos­ti käy­tet­ty. Hy­vin suo­ra­vii­vai­ses­ti tie­to­ko­ne­pe­limäi­sinä mi­nie­pi­so­dei­na to­tu­tet­tu elo­ku­va on suun­nil­len yhtä us­kot­ta­va kuin Iron Sky, mut­ta vä­hemmällä huu­mo­ril­la ja hi­tu­sen pa­rem­mil­la te­hos­teil­la. Us­ko­ma­ton­ta sil­li­sa­laat­tia, jo­ta ei voi par­haim­mal­la tah­dol­la­kaan kut­sua elo­ku­vak­si.