"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe onneton omalla tavallaan." Tolstoin Anna Karenina -romaanin motto saa Vuosaari-elokuvaa katsellessa seurakseen ohjaaja Aku Louhimiehen ensi-illan alla haastatteluissa viljelemän ”Toisia pareja vaikeudet yhdistävät, toisia ne erottavat”.
"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe onneton omalla tavallaan." Tolstoin Anna Karenina -romaanin motto saa Vuosaari-elokuvaa katsellessa seurakseen ohjaaja Aku Louhimiehen ensi-illan alla haastatteluissa viljelemän ”Toisia pareja vaikeudet yhdistävät, toisia ne erottavat”. Risteytyvistä tarinoista voi utelias etsiä tekijän oman avioliiton murtumisjälkiä ja henkilökohtaisia tuntemuksia selätetystä syöpäsairaudesta.
Louhimiehen valitsemat ”rakkaustarinat Suomesta 2011” ovat yhtäläistä ahdistusta täynnä. Jonkinlaiseen onnelliseen asetelmaan vuosaarelaiset loppuväännöissä puristetaan, mutta enimmän aikaa elokuvan emotionaalinen ekvivalentti olisi kääntää lämpö päältä ja istua kotisohvalle kahdeksi tunniksi läpsimään itseään molemmille poskille viimekesäisellä kärpäslätkällä.
”Vuosaari on merellinen työpaikka- ja asuinalue, joka tarjoaa tasokkaan elämisen ja asumisen edellytykset”, esittelee Helsingin suurin kaupunginosa itseään verkkosivuilla. Filmin Vuosaari on viileä kuin jääveistos. Kuvaaja Tuomo Hutrin talviset luonto- ja kaupunkinäkymät ovat mestarillisia ja komeimpia, mitä valkokankailla on Suomesta nähty.
Louhimiehen elokuva ja sen ihmiset ovat jääneet taidokkaan ilmaisun ja veistoksellisen viileyden alle. Käsikirjoitus vaikuttaa improvisoidulta jatkaessaan episodimaista kerrontaa, joka on tuttua jo ohjaajan kehutuista teoksista Irtiottoja (2003), Paha maa (2005) ja Valkoinen kaupunki (2006). Trendin aloitti meillä Jarmo Lampelan Joki (2001). Sama tulokulma tarinaan toimi vielä Saara Cantellin Kohtaamisissa (2009).
Vuosaaressa katsojan päätettäväksi jää, riittääkö paikan ja teeman yhteys. Jääkö tarinakimarasta löyhä vai tiivis loppuvaikutelma? Ehkä Louhimies on kulkenut yhden tien loppuun. Kerrontateknisen irrottelun sijaan kaipasin kiinteää kokonaisuutta, vahvempaa juonta ja vetävämpiä tilanteita.
Vuosaaren mininovellit koostuvat tosielämäkliseistä, vielä useammin filmikliseistä. Prostituutiota, huume- ja velkakierrettä, rikollisjengiä, porno- ja viihdebisnestä, yksinäisyyttä, uskottomuutta, yksinhuoltaja- ja erotarinoita. Kaikkiin sisältyy seksikohtaus, vaikka asia tulisi selväksi vähemmälläkin. Nyt katsoja miettii turhaan, onkohan tuokin huumeisen prostituoidun ja velanperijäjengin kovistelijan välinen suihinotto aito vai feikattu. Kaksinaismoralismi kukkii, kun teinitytön verkkopornovideon kuvaussession mäiske esitetään kankaan täydeltä, vaikka Vuosaaren yhtenä viestinä näyttäisi olevan, ettei nuorten kannata sellaista julkisuutta hakea.
Taitavaa ja persoonallista Pekka Strangia on mukava nähdä taas elokuvassa. Nyt hän kärvistelee puolisona jäähtyvässä liitossa. Matleena Kuusniemi esittää kylmänä lahnana aviovuoteessa makaavaa vaimoa, virolainen Lenna Kuurmaa miehelle lämpöisesti antautuvaa uutta mahdollisuutta. When one door is closed, another one will open, lauloi Bob Marley -vainaakin. Tasapuoliseksi Louhimiehen näkemystä pitkästä suhteesta ei voi kuvata.
Alma Pöysti ihastuttaa tulkitessaan syöpäsairasta yksinhuoltajaäitiä. Hänen jaksoissaan Vuosaari on parhaimmillaan, ärsyttää ja yllättää liikoja selittelemättä. Mikko Kouki riehuu tutusti yli-innokkaana kasvattajana, joka painii keskivartalolihavuuden kanssa ja paimentaa poikaansa välttämään itse tekemänsä virheet. Laura Birn selättää voiton puolelle kompastuskiviä sisältävän roolinsa nuorena rakkauden ammattilaisena ja sekakäyttäjänä. Deogracias Masomi naisen poikaystävänä on yritteliäs, mutta näyttelijänä niin kokematon, ettei selviä käsikirjoituksen ylilyönneistä yhtä hyvin kuin Birn. Silti Masomi on loppukuvissa aito ja vilpitön.
Britti Sean Pertwee on vakuuttava, vieraileva Amerikan konsultti. Hänen henkilönsä olisi silti yhtä hyvin voitu leikata filmistä poiskin. Nyt se jää vain vielä yhdeksi yksinäisyyden ja irrallisuuden kuvaksi vailla draamaa. Episoditarinoissa on aina rajausongelma, joka Vuosaaressa konkretisoituu siinä, että näyttelijä Antti Luusuaniemen painijan rooli on jätetty valmiista elokuvasta pois. Luusuaniemi ehti harjoitella urheilulajia käytännössä ja jakso filmattiin valmiiksi. Se kuitenkin karsiutui leikkauspöydässä.
Aikuisuus ja vanhemmuus ovat Vuosaaressa hukassa. Kaikkien kertomuksen henkilöiden olohuoneissa televisiosta tulee vain Big Brotherin tyyppistä hyväksikäyttöviihdettä nimeltä Kosketusten talo. Se heijastaa Vuosaaren ihmisten tunnemaailman näköalattomuutta tyhjentävästi. Louhimies panee nyt enimmän toivonsa lapsiin. Ja melkein lapsi on Amanda Pilkkeen esittämä nuori Millakin. Herkällä ja haavoittuvalla olemuksellaan Milla jää pisimmäksi aikaa mieleen. Suurin ansio tästä kuuluu Pilkkeelle, joka joutuu painimaan käsikirjoituksen esimerkkitarinaa ja uskomattomia käänteitä vastaan: Milla on älykkäämpi ja vahvempi kuin mitä rooli antaa ymmärtää.
Topi Tarvaisen pikkupojan ja koiran tarina on episodeista huikein. Toivoin lukevani lopputeksteistä, että ”yhtään lasta ei vahingoitettu kuvausten aikana”. Elokuvan poikaroolit, heitteille jätetty Tarvainen, isänsä kontrolloima Teemu Heino, koulukiusattu Eemeli Louhimies ja saattohoitajaksi joutuva pikkutyttö Alma Louhimies särkevät takuuvarmasti sydämet. Nämä varhaisnuoret tuovat kertomukseen pakkaskylmän Vuosaaren ainoat lämmittävät valonsäteet — mutta millä hinnalla!
Lasten nöyryyttäminen ja itkettäminen synnyttävät aina reaktion yleisössä, saattavat toisinaan tuottaa taidettakin, mutta kyllä ne pitäisi lailla kieltää. Minusta mennään jo liian pitkälle, kun pikkupoikaa toistuvasti itketetään ja alistetaan, toista syljetään ja potkitaan, tai kun pikkutyttö joutuu seuraamaan rooliäidin syövän etenemistä näin läheltä. Rajansa inhorealismillakin. Liikaa on myös kouluampumisella leikittely alakouluasteella, ainakin näin väkinäisesti toteutettuna, vaikka hyvää tarkoittaen.
Vuosaari-elokuvaan on lopputekstilauluksi kaapattu Robbie Williamsin megahitti Feel:
I just wanna feel
Real love fill the home that I live in
'Cause I got too much life
Running thru my veins
Going to waste
Ohjaaja Aku Louhimies voi varmasti meidän muiden vastaeronneiden tapaan samaistua ensi kuulemalta perin kevyen iskelmän kertosäkeen riipaisevaan sanomaan. (HB)
Kuva näyttää tarkalta ja hyvältä. Ääniraita puurouttaa suomalaiseen tapaan dialogia, eikä muutenkaan audiopuolella loisteta. Kaikki kuitenkin toimii. Ekstroissa 11 min. poistettuja kohtauksia, kaksi musiikkivideota, 30 min. dokumentti, Late Fragments -lyhytelokuva (15 min.) ja traileri. (PS)