E­tu­kan­nen mu­kaan tämä on pa­ras elo­ku­va, jon­ka Nir­va­nan nok­ka­mies Kurt Co­bain on näh­nyt.

Sut­tui­nen, amatöö­rimäi­nen ja löysäs­ti dra­ma­ti­soi­tu elo­ku­van al­ku­puo­li toi­mii oman­lai­se­naan ikään­ty­mis­riit­tinä: kuin­ka tyh­miä nämä nuo­ret voi­vat ol­la. Mut­ta kun elo­ku­va ete­nee ja ryhmään al­kaa tu­tus­tua pa­rem­min, huo­maa mitä voi­ma­va­raa täl­lai­ses­sa angs­tis­sa voi ol­la. Eh­dot­to­mas­ti par­hai­ta nuo­ri­soe­lo­ku­via.

O­ver the Ed­ge on sa­mal­la au­dio­vi­suaa­li­nen ret­ki het­keen, kun olin täyttämässä 16 vuot­ta. Täällä nä­kyy ja kuu­luu ai­ka pal­jon: Han So­lon ja Leian ku­va seinällä, Frank Fra­zet­tan ju­lis­te, AC/DC:n Powe­ra­ge-la­ka­na. Pu­hu­mat­ta­kaan mu­sii­kis­ta: The Car­sin Just What I Nee­ded/­My Best Friend’s Girl, Ra­mo­ne­sin Tee­na­ge Lo­bo­to­my ja… Van Ha­le­nin You Real­ly Got Me. Ei nyt oi­keas­ti sentään tuo vii­mei­nen, sillä Mott the Hoop­le te­ki sen aiem­min pal­jon pa­rem­min ja inst­ru­men­taa­li­na.