O­pet­ta­mi­nen kuu­luu elo­ku­van­teon suu­riin ris­kei­hin, sillä tyy­li­ta­jua on vai­kea säi­lyttää sor­mi pys­tyssä.

Luc Bes­son opet­taa An­ge­la-e­lo­ku­vas­sa mus­tan huu­mo­rin kei­noin, kuin­ka kroo­ni­nen va­leh­te­li­ja ja pik­ku­ri­kol­li­nen André saa­vut­taa elämäänsä ta­sa­pai­non. Maal­lis­tu­nut en­ke­li pidättäy­tyy ih­mi­sistä poi­ke­ten syyl­listämästä, mut­ta an­taa avai­men on­neen: pitää ra­kas­taa it­seään.

Tämä on ba­naa­lia ja kli­seistä sinänsä — var­sin­kin kun An­ge­la on saa­nut vai­kut­tei­ta Pie­nestä me­ren­nei­dos­ta ai­na Ber­lii­nin tai­vaan al­la –e­lo­ku­vaan ja kaik­kiin en­ke­liai­hei­siin ta­ri­noi­hin. Bes­son lei­kit­te­lee esi­ku­vil­laan, eikä mus­ta­val­koi­nen elo­ku­va kos­kaan vaih­du vä­ril­li­sek­si, vaik­ka kuin­ka odot­tai­si. To­teu­tus toi­mii, ja pa­nee ajat­te­le­maan.

Ku­va (a­na­mor­fi­nen 2.36:1) näyttää hyvältä, mut­ta yk­si­tyis­koh­dat eivät py­sy ai­van ku­ris­sa. Sel­keä ää­ni­rai­ta ei ole kan­nen il­moit­ta­ma DD5.1, vaan pelkkä ste­reo. Le­vyl­le ei ole tal­len­net­tu ekst­ro­ja.