Tästähän al­kaa tul­la jo ta­pa. Kun Pa­ra­nor­mal Ac­ti­vi­tyn taus­ta­ryhmä te­ki muu­ta­ma vuo­si sit­ten Rii­vat­tu–e­lo­ku­van, mo­ni yllät­tyi, kuin­ka vä­histä odo­tuk­sis­ta lei­vot­tiin ai­ka­moi­nen selkä­ran­gan puu­dut­ta­ja. Saw-sar­jan te­kijät yltävät nyt mil­tei sa­maan el­vyttäessään kum­mi­tus­ta­lo-la­ji­tyyp­piä. Vaik­ka en tiedä, mitä uut­ta tässä on? Jo­ka ta­pauk­ses­sa se hyytää sie­lua.

E­roa on kui­ten­kin siinä, että edel­li­nen pää­si neljään täh­teen gen­ressään hel­pos­ti, kun taas Ki­rot­tu-ni­mellä elo­ku­va­teat­te­reis­sa esi­tet­ty seu­raa­ja pää­see sii­hen vai­voin. Syy­kin on selvä. Se ei mal­ta ol­la näyttämättä lii­kaa, vaik­ka jo luo­dus­sa tun­nel­mas­sa oli­si ol­lut jo ai­nek­set ka­sas­sa. Len­te­lyä ja hä­linää on liian kans­sa. Mut­ta tär­kein ylittää ra­jan: tämä on to­del­la pe­lot­ta­va elo­ku­va ja sen teat­te­ris­sa näh­neet muis­ta­vat tun­nel­man edel­leen.

Myös näyt­te­lijöi­den työ on laa­du­kas­ta. Mie­len­kiin­tois­ta on myös se, että Pat­rick Wil­son esiin­tyy mo­lem­mis­sa kau­hu­gen­ren yllättä­jissä kes­kei­sessä roo­lis­sa.