Vuo­det ovat ol­leet ar­mol­li­sia Wal­ter Hil­lin pank­ki­ros­vois­ta ker­to­val­le län­ne­ne­lo­ku­val­le. Ai­na­kaan mi­nuun Jes­se Ja­me­sin jen­gin ta­ri­na ei en­si-il­tan­sa ai­kaan kesällä 1980 teh­nyt ih­meempää vai­ku­tus­ta: fil­mi tun­tui ko­meas­ti ku­va­tul­ta mut­ta pin­nal­li­sel­ta – niin kuin useim­mat Wal­ter Hil­lin elo­ku­vat sitä en­nen ja sen jäl­keen.

Nyt näh­tynä Lain­suo­jat­to­mat on kyp­sy­nyt kuin van­ha vii­ni. Ai­na­kin ver­rat­tu­na pa­rin vuo­den ta­kai­seen And­rew Do­mi­ni­kin pitkä­ni­mi­seen – Jes­se Ja­me­sin sa­la­mur­ha pel­ku­ri Ro­bert For­din toi­mes­ta — ja teennäi­seen ver­sioon, tämä Jes­se Ja­mes-ta­ri­na ve­toaa suo­ruu­del­laan, puo­li­tois­ta­tun­ti­sel­la kom­pak­tiu­del­laan ja näyt­te­lijöinä toi­mi­van perä­ti neljän vel­jes­pa­rin kes­kinäi­sellä no­kit­te­lul­la.

Lain­suo­jat­to­mat on­kin Wal­ter Hil­lin pä­te­vim­piä suo­ri­tuk­sia. 1800-lu­vun lo­pun ja Yh­dys­val­tain sisäl­lis­so­dan jäl­kei­nen le­vo­ton ai­ka­kau­si vä­lit­tyy Ric Wai­ten täy­teläi­sissä ku­vis­sa. Pank­ki­ryöstö- ja ase­tais­to­koh­tauk­sis­sa Hill ei ole mikään Hur­jan jou­kon Sam Pec­kin­pah, mut­ta hi­das­tuk­sia ja il­ma­len­to­ja säestävä, sur­rea­lis­ti­sek­si ko­ros­tet­tu he­vos­ten hir­nun­ta ja luo­tien ujel­lus luo­vat vai­kut­ta­vaa elekt­ro­nis­ta tu­hon sin­fo­niaa, jon­ka kai­ken kuk­ku­rak­si kruu­naa Ry Coo­de­rin au­tent­ti­se­no­loi­nen folk.

Ky­seessä on tie­tys­ti sa­ma van­ha to­si­ta­ru, ”­Jes­se Ja­me­sin sa­la­mur­ha pel­ku­ri Ro­bert For­din toi­mes­ta”. Vuo­si­na 1921-2007 Jes­se Ja­me­sis­ta on teh­ty 25 elo­ku­vaa. Ai­kai­sem­mis­ta tul­kin­nois­ta poi­ke­ten Wal­ter Hill ei py­ri Lain­suo­jat­to­mis­sa niinkään ”­pai­na­maan le­gen­daa”, eli te­kemään kau­nis­tel­tua san­ka­ria pank­ki­ryöstäjästä. Niinhän te­ki Hen­ry Kin­gin sinänsä vetävä Hol­lywood-ver­sio Jes­se Ja­mes, suu­ri seik­kai­li­ja (1939), jos­sa Ty­ro­ne Power Jes­senä esit­te­li ros­von ja tap­pa­jan san­ka­ri­na, Ro­bin Hoo­din tai Zor­ron ta­pai­se­na oi­keus­tais­te­li­ja­na. Sa­ma lin­ja jat­kui kos­to­ta­ri­nas­sa Frank Ja­me­sin pa­luu (1940), jos­sa Ja­me­sin jen­gin vel­jes­sar­jas­ta Frank Ja­mes tu­li kos­ta­maan Jes­sen kuo­le­man. Fritz Lan­gin oh­jaa­ma The Re­turn of Frank Ja­mes on Hen­ry Fon­dan, Ge­ne Tier­neyn, Jac­kie Coo­pe­rin ja kon­na­roo­lin John Car­ra­di­nen täh­dittämänä näistä le­gen­da­ver­siois­ta kieh­to­vin. Sekä Lan­gin että Nic­ho­las Rayn myö­hemmät ver­siot käyt­tivät elo­ku­vis­saan jon­kin ver­ran van­haa ma­te­riaa­lia Kin­gin oh­jaa­mas­ta seik­kai­lu­ver­sios­ta.

Nic­ho­las Ray pyr­ki ker­to­maan to­si­ta­ri­nan mah­dol­li­sim­man tar­kas­ti elo­ku­val­lis­ta ker­ron­ta­va­paut­ta unoh­ta­mat­ta elo­ku­vas­saan Jes­se Ja­mes (T­he True Sto­ry of Jes­se Ja­mes, 1957). Kiin­nos­ta­vas­ti taus­toit­ta­va ja Ja­me­sin vai­heet per­he­ta­ri­na­na avaa­va Rayn tul­kin­ta on oh­jaa­jan mo­nien elo­ku­vien ta­paan täy­teläi­nen, mut­ta jää ko­ko­nai­suu­te­na kal­va­kak­si. Suu­rin syy on ehkä liian kau­niis­sa pää­pa­ris­sa. Ro­bert Wag­ner Jes­senä ja Jeff­rey Hun­ter Frank-vel­jenä ovat sym­paat­ti­sia ja kos­ket­ta­via­kin, mut­ta heiltä puut­tuu sitä sy­vempää ka­ris­maa, jo­ka ker­toi­si enemmän näistä ää­rimmäi­sen elämän­ta­van va­lin­neis­ta mie­histä. Ja­me­sin jen­gi jää tässä, ta­ri­nan oop­pe­ra­mai­sim­mas­sa ver­sios­sa – jos­sa jo en­nen Lain­suo­jat­to­mia nähdään myö­hem­min uu­swes­ter­nien ja spa­get­tilänkkä­rei­den va­kio­ku­vas­toon liit­tyvät pitkä­hel­mai­set ta­kit — pa­ra­dok­saa­li­ses­ti yhtä kas­vot­to­mak­si kuin And­rew Do­mi­ni­kin vii­mei­simmässä te­ko­hen­gi­tyk­sessä ta­ri­nal­le: Brad Pitt Jes­senä ja Ca­sey Aff­leck pettäjä Bob For­di­na oli­vat Jes­se Ja­me­sin sa­la­mur­has­sa (2007) kum­mal­li­sen elot­to­mia, ken­ties näyt­te­lijöi­den um­mik­ko­mai­sen me­to­dinäyt­te­le­mi­sen ja Do­mi­ni­kin klii­ni­sen, etään­nyttävän, ku­val­li­ses­ti mah­ti­pon­ti­se­na ko­mei­le­van oh­jauk­sen seu­rauk­se­na.

Myös Sa­muel Ful­ler on oh­jan­nut ai­hees­ta: Yk­sinäi­nen seik­kai­li­ja (I Shot Jes­se Ja­mes, 1949) ker­too ta­ri­nan Bob For­din näkö­kul­mas­ta – va­li­tet­ta­vas­ti en ole tätä Ful­le­ria näh­nyt.

C­lay Coun­tys­sa, Mis­sou­ris­sa syn­ty­nyt Jes­se Ja­mes (1847-1882) kuu­lui vel­jensä kans­sa Yh­dys­val­tain sisäl­lis­so­das­sa ter­ro­ri­soi­vaan etelä­val­tioi­den sis­si­jouk­koon, jo­ta joh­ti pa­ha­mai­nei­nen Wil­liam Quant­rill. Kym­men­vuo­ti­ses­sa ak­tii­vi­ses­sa ryös­te­lyssään 1866 — 1876 Ja­mes-Youn­ger -jen­gi käyt­ti so­das­sa op­pi­maan­sa ge­ril­la­tak­tiik­kaa hyväk­seen. Vuon­na 1876 Min­ne­so­tas­sa North­fiel­din pank­kia ryöstäessään jen­gi sai pa­has­ti kyn­sil­leen, kun epäon­ni­ses­sa yri­tyk­sessä suu­ri osa jen­giläi­sistä am­mut­tiin tai jou­tui van­gik­si. Ja­me­sin vel­jes­ten ri­kos­put­ki päät­tyi vuon­na 1882, kun Jes­sen jen­giin kuu­lu­nut juu­das, Ro­bert ”­Bob” Ford palk­kion toi­vos­sa am­pui Ja­me­sin ta­kaapäin tämän ko­ti­ta­los­sa St. Jo­sep­his­sa, Mis­sou­ris­sa.

Wal­ter Hil­lin elo­ku­va ei piirrä yhtä suur­ta kaar­ta kuin Nic­ho­las Rayn fil­mi. Lain­suo­jat­to­mat – al­ku­peräi­nen ni­mi The Long Ri­ders oli aiem­min käy­tet­ty ni­mi lain­suo­jat­to­mis­ta – syök­syy ta­ri­nan kes­kel­le ”in me­dias res” ja tar­joi­lee vä­littömän tun­tui­sia pa­la­sia Ja­me­sin vel­jes­ten ri­kol­li­selämän kiih­keim­mistä vai­heis­ta. Sisäl­lis­so­dan men­nei­syy­teen vain vii­ta­taan, mut­ta mu­kaan on otet­tu tie­ten­kin tär­keimmät kään­teet.

Vuon­na 1874 pal­kat­tiin Ja­mes-Youn­ge­rin jen­giä hil­lit­semään Pin­ker­to­nin kuu­lu et­sivä­toi­mis­to, jo­ka oli eri­kois­tu­nut kau­pun­ki­mai­seen ri­kol­li­suu­teen. Myös Lain­suo­jat­to­mis­sa vel­jes­rois­to­jen vas­ta­voi­ma­na esiin­tyy fil­min puo­les­savä­lin ku­vaan as­tu­va Al­lan Pin­ker­ton (Wil­liam Tray­lor), et­sivä­toi­mis­ton pe­rus­ta­ja ja joh­ta­ja. Pin­ker­to­nin käs­kystä Ja­me­sit yri­tet­tiin sa­vus­taa ulos ko­ti­ta­los­taan. Jes­se ja Frank eivät kui­ten­kaan ol­leet ko­to­na. Tu­li ai­heut­ti räjäh­dyk­sen, jos­sa Jes­se Ja­me­sin äi­ti Ze­rel­da (F­ran Ryan) in­va­li­di­soi­tui ja nuo­ri ve­li­puo­li kuo­li. (E­lo­ku­vas­sa pu­hu­taan 15-vuo­tiaas­ta ke­hi­tys­vam­mai­ses­ta, mut­ta to­del­li­suu­des­sa ky­se oli 9-vuo­tiaas­ta nor­maa­lis­ta lap­ses­ta.)

Lain­suo­jat­to­mien hui­pen­nus koe­taan hur­jas­sa Nort­field Min­ne­so­tan First Na­tio­nal Ban­kin ryöstöy­ri­tyk­sessä. Koh­tauk­ses­sa kuul­laan ruot­sia ja on­pa teks­tittäjä kääntä­nyt jen­giläis­ten hauk­ku­mat kau­pun­ki­lais­ta­vik­set ”s­ve­du­pel­leik­si” – mikä poh­jaa to­del­li­suu­teen, sillä suo­ma­lais­ten siir­to­lais­ten lisäk­si van­haan Ame­rik­kaan muut­ti pal­jon muis­ta­kin poh­jois­mais­ta. Ryöstö­ti­lan­teen to­del­li­suu­teen pe­rus­tuu se, että pank­ki­vir­kai­li­ja kieltäy­tyy avaa­mas­ta pank­ki­hol­via ai­ka­luk­koon ve­do­ten – tiettäväs­ti hän oli­si voi­nut sen tehdä – ja jou­tuu ur­heu­des­taan ti­lil­le rauk­ka­mais­ten ryöstä­jien me­nettäessä malt­tin­sa. Myös kau­pun­ki­lai­set ovat huo­man­neet ryöstöai­keis­sa ja­kaan­tu­neet jen­giläi­set ja ryh­tyvät aseel­li­seen vas­ta­rin­taan. Ja­me­sien täy­tyy peräy­tyä il­man saa­lis­ta ja seu­ran­nees­sa ris­ti­tu­les­sa kak­si jou­kos­ta kuo­lee ja mo­ni jou­tuu lo­pul­ta haa­voit­tu­nee­na van­gi­tuik­si. Jes­se ja Frank jättävät pää­jou­kon ja jat­ka­vat mat­kaa.

Jes­sen mat­kan pää ku­va­taan to­si­seik­ko­jen ta­paan, niin kuin aiem­mis­sa­kin Ja­mes-tul­kin­nois­sa. Eri ver­siois­sa For­din vel­jek­set jo­ko asu­vat Jes­sen ja hä­nen vai­mon­sa Zeen uu­des­sa ko­dis­sa St. Jo­sep­hin pik­ku­kau­pun­gis­sa, tai tu­le­vat vie­rai­lul­le neu­vot­te­le­maan uu­sis­ta ryöstö­kei­kois­ta. Pie­niä ero­ja nähdään siinä, missä vai­hees­sa Jes­se luo­puu re­vol­ve­ri­vyöstään – mu­ka­vuus­syistä tur­val­li­se­no­loi­ses­sa ti­lan­tees­sa tai ol­lak­seen herättämästä kau­pun­ki­lais­ten huo­mio­ta – ja nous­tes­saan koh­ta­lok­kaal­la het­kellä tuo­lil­le tai vain kä­vel­len seinän vie­reen suo­ris­ta­maan tau­lua (tai pyyh­kimään siitä pö­lyt). Jo­ka ta­pauk­ses­sa pel­ku­ri Ro­bert For­din het­ki on tul­lut, kun pelät­ty jen­gi­joh­ta­ja kääntää aseet­to­ma­na selkänsä.

Sa­muel Ful­le­rin ver­sio I Shot Jes­se Ja­mes oli­si kiin­nos­ta­vaa nähdä – se löy­tyy ul­ko­mai­sel­ta dvd-le­vyltä. Siinä seu­ra­taan il­mei­ses­ti tar­kem­min For­din vel­jes­ten vai­hei­ta sa­la­mur­han jäl­keen. For­dit ni­mittäin esit­tivät myö­hem­min la­val­la esi­tystä Jes­se Ja­me­sin sur­man re­konst­ruk­tio­na, viih­teek­si le­gen­dak­si nous­seen pank­ki­ros­von vii­me vai­heis­ta kiin­nos­tu­neel­le suu­rel­le yleisöl­le. (Myös Lan­gin Frank Ja­me­sin pa­luu ja Do­mi­ni­kin Jes­se Ja­me­sin sa­la­mur­ha si­vua­vat ai­het­ta ja niissä­kin Bob For­dil­la on mer­kittävä roo­li.) Me­dia ja show kuu­lui jo tuol­loin ku­vaan ja myös Jes­se Ja­mes käyt­ti jul­ki­suut­ta hyväk­seen ja suo­si näyttä­viä tem­pauk­sia. Jes­se oli yh­teis­työssä leh­ti­mies­ten kans­sa ja hä­nen kir­jeitään pai­net­tiin leh­tiin. Niissä hän esiin­tyi etelä­val­tioi­den asian jat­ka­ja­na. Wi­ki­pe­dia ker­too, että jol­la­kin ryöstö­kei­kal­la Ja­mes-Youn­ge­rin jen­gi jo­pa pu­keu­tui kiel­le­tyn Ku Klux Kla­nin kaa­pui­hin.

Ny­ky­kat­san­nos­sa Lain­suo­jat­to­mien viehättä­vyys pe­rus­tuu kierrä­tystä kestävän ta­ri­nan ja an­siok­kaan ku­vausjäl­jen lisäk­si ja en­nen muu­ta ka­me­ran koh­tee­na ole­vien näyt­te­lijä­vel­jes­sar­jo­jen yh­teis­pe­liin. Ke­nestäkään heistä ei nous­sut esiin suur­ta sta­raa – Den­nis Quaid nuo­rem­pa­na oli ehkä lä­hinnä. Kaik­ki oli­vat hy­viä tai ai­na­kin pä­te­viä näyt­te­lijöitä, mut­ta ka­ris­ma tai ky­vyt eivät riittä­neet tai täh­tien asen­not ol­leet suo­tui­sia, jot­ta pitkä­kes­toi­nen mer­kittäväm­pi ura oli­si tul­lut ky­sy­myk­seen. Tästä joh­tuen Lain­suo­jat­to­mat näyttävät tuo­reil­ta, Ja­me­sin jen­giä luon­neh­ti­vi­na juu­ri so­pi­vas­ti ai­ko­jen ta­kaa esiin kai­ve­tuil­ta kas­voil­ta, joi­ta lii­ka esilläo­lo tai naa­man­ku­lu­mi­nen ei ole pääs­syt pi­laa­maan.

E­lo­ku­van ai­hees­ta joh­tuen tiet­ty pa­ha­mai­nei­suus ja vi­ku­ri­mai­suus­kin vain lisää us­kot­ta­vuut­ta. Tästä näyt­te­lijä­jou­kos­ta eittämättä lah­jak­kaim­mat elo­ku­vanäyt­te­lijät ovat Da­vid Car­ra­di­ne ja Ran­dy Quaid. Edel­li­nen on tun­net­tu siitä, että hän merk­ki­fil­mien – tai ai­na­kin merk­kioh­jaa­jien – töi­den (Va­pau­den ve­ri­nen lau­lu, 1972, Su­den­pesä, 1973, Pitkät jää­hyväi­set, 1973, Tämä maa on mi­nun, 1976, Käär­meen­mu­na, 1977, Kill Bill 1 & 2, 2003-4) ohel­la te­ki 228:n roo­lin­sa jou­kos­sa val­ta­van määrän ros­kaa­kin. Ve­te­raa­nin bi­sar­ri mat­kan pää Bang­ko­kis­sa 73-vuo­tiaa­na oli va­li­tet­ta­va ta­paus, mut­te il­mei­ses­ti Da­vid Car­ra­di­nen per­soo­naa ja hen­kilö­his­to­riaa tun­te­neil­le mikään yllä­tys, ku­ten Lain­suo­jat­to­mat-le­vyn lisä­ma­te­riaa­li­tie­dois­ta il­me­nee.

60-vuo­tias Ran­dy Quaid puo­les­taan on ol­lut vas­tikään ot­si­kois­ta omi­tui­sen käytök­sensä, Ka­na­daan pa­kon­sa ta­kia. Quaid väittää se­kopäi­ses­ti ja pak­ko­miel­tei­ses­ti, et­tei hä­nen hen­kensä ole tur­vas­sa, kos­ka ”­Hol­lywood Star Whac­ker” eli Hol­lywoo­din täh­tien­tap­pa­jat ovat hä­nen jäl­jillään saa­tuaan en­si hen­giltä niin Da­vid Car­ra­di­nen – jon­ka kans­sa hän näyt­te­li useam­mas­si­kin fil­missä — kuin Heath Led­ge­rin­kin… Ai­van kuin Car­ra­di­nen ää­rimmäi­syys – tai meillä Suo­mes­sa vaik­ka­pa Ol­li Saa­re­lan äk­ki­pi­kai­suus – Ran­dy Quai­din eris­kum­mal­li­suus ih­mi­senä ei mi­tenkään pie­nennä hä­nen osaa­mis­taan. Hän on Lain­suo­jat­to­mis­sa Clell Mil­le­rinä ai­van yhtä hyvä – ja ny­ky­tie­to­jen va­los­sa hy­vin per­soo­naan so­pi­vas­sa her­mo­roo­lis­sa – kuin hän oli tai­ta­va vaik­ka­pa Ra­fel­so­nin Saat­to­kei­kas­sa (1973) tai Ang Leen Bro­ke­back Moun­tai­nis­sa (2005).

Vaik­ka Den­nis Quai­dil­la, ny­kyi­sin 56, on Lain­suo­jat­to­mis­sa mel­keinpä vain si­vu­roo­li Ja­mes-Youn­ge­rin jen­gistä ero­tet­tu­na Ed Mil­le­rinä, on hän ehkäpä ni­mekkäimpänä jou­kos­ta pääs­syt dvd-le­vyn kan­teen par­haal­le pai­kal­le lä­hi­ku­vaan. Quaid on­kin oi­val­li­nen va­lin­ta nuo­rek­si, hur­jak­si ja ereh­tyväi­sek­si Mil­le­rin vel­jek­si, jo­ka kat­ke­roi­tuu, kun hä­net hylätään kon­na­po­ru­kas­ta, ja kun kai­ken kuk­ku­rak­si hän me­nettää mor­sia­men­sa Keith Car­ra­di­nen esittämäl­le kil­pa­ko­si­jal­le, Jim Youn­ge­ril­le. Den­nis Quaid te­ki muis­tet­ta­vim­mat roo­lin­sa 70-80-lu­vuil­la elo­ku­vis­sa Fil­la­ri­jen­gi (1979), Va­lio­jouk­ko (1983), Li­kai­set lah­juk­set (1986) ja Jer­ry Lee Lewi­si­na mu­siik­kie­lo­ku­vas­sa Great Balls of Fi­re (1989). Sen jäl­keen täh­ti­roo­lit hu­pe­ni­vat, mut­ta hän on teh­nyt 2000-lu­vul­la pa­luu­ta niin tai­teel­li­sem­mis­sa fil­meissä kuin kas­sa­me­nes­tyk­sissä­kin: Kau­ka­na tai­vaas­ta (2002), The Day Af­ter To­mor­row (2004), Le­gion (2010).

Keith Car­ra­di­ne, 61, aloit­ti uran­sa nä­kyväs­ti pää­roo­leis­sa tai isois­sa tehtä­vissä Ro­bert Alt­ma­nin mes­ta­ri­teok­sis­sa Mc­Ca­be ja Mrs. Mil­ler (1971), Var­kai­ta ku­ten me (1974) ja Nash­vil­le (1975), jos­ta hän sai elo­ku­van ai­noan Os­ca­rin – kant­ri­lau­la­ja­hah­mol­leen te­kemästään lau­lus­ta ”I’m Ea­sy”. Lisäk­si nuo­ri Keith näh­tiin Rid­ley Scot­tin his­to­rial­li­ses­sa seik­kai­lus­sa Kak­sin­tais­te­li­jat (1971) ja Louis Mal­len Pret­ty Ba­byssä (1978). Sit­tem­min hä­nestä tu­li Wal­ter Hil­lin ja Alan Ru­dolp­hin­kin luot­tonäyt­te­lijä: Rai­voi­sa ajo­jah­ti (1981), Ota mi­nut (1984), Kuu­ma­ve­ri­set (1985), Ame­rik­ka­lai­sia Pa­rii­sis­sa (1988). Vii­me vuo­si­kym­me­ninä täh­ti­roo­le­ja ei ole osu­nut koh­dal­le, mut­ta Keith Car­ra­di­ne on ol­lut yhä ah­ke­ra ja muis­te­taan esi­mer­kik­si tv-töistä (Dea­dwood, Ko­va la­ki, Dex­ter).

Ro­bert Car­ra­di­ne, 56, on Car­ra­di­nen näyt­te­lijä­per­heestä vä­hi­ten tun­net­tu, mut­ta su­rul­li­si­ne koh­ta­loi­neen Ja­mes-Youn­ger –­jen­gin ja Pin­ker­to­nin vä­li­sen mit­telön oheis­va­hin­ko­na, nuo­rin Car­ra­di­ne täyttää hy­vin paik­kan­sa. Lain­suo­jat­to­mat –e­lo­ku­vas­sa oli tar­koi­tus nähdä alun pe­rin myös näyt­te­lijä­per­heen isä, elo­ku­va­ve­te­raan ja Hol­lywoo­din suur­ten oh­jaa­jien ra­kas­tet­tu kon­na­hah­mo John Car­ra­di­ne (1906-1988). Hä­nen osuu­ten­sa kui­ten­kin lei­kat­tiin val­miis­ta elo­ku­vas­ta pois, eikä niitä ole tälläkään dvd-le­vyllä nähtä­vissä – mikä aar­re se oli­si­kaan ol­lut! John Car­ra­di­ne näh­tiin – ja nähdään tie­tys­ti yhä! – sel­lai­sis­sa klas­si­kois­sa kuin Me­ren ur­ho­ja (1937), Fran­kens­tei­nin mor­sian (1938), Hyökkäys erä­maas­sa (1939), Lie­keh­tivä erä­maa (1939), Vi­han he­delmät (1940), Ih­mis­metsäs­tystä (1941), Ver­ta ja hiek­kaa (1941), Suur­suon sa­lai­suus (1941), John­ny Gui­tar (1954). IMDB-si­vus­ton mu­kaan John Car­ra­di­nel­la on ol­lut 339 elo­ku­va- ja tv-roo­lia, jo­ten hän on ohit­ta­mat­to­mia elo­ku­va­ju­ma­lia. Mo­nen­lais­ten osa­suo­ri­tus­ten – yh­te­ne­vyys omiin poi­kiin! – jou­kos­sa on sekä Re­noi­rin, For­din ja Lan­gin mes­ta­ri­teok­sia että var­tee­no­tet­ta­via B-fil­mejä, ku­ten Ed­gar Ul­me­rin kau­huk­las­sik­ko Mus­ta kis­sa (1934) ja Si­ni­par­ta (1944), mut­ta Car­ra­di­ne on teh­nyt myös hy­vin se­ka­lais­ta sälää.

John Car­ra­di­nen roo­lia Wal­ter Hill ja tuot­ta­ji­na­kin toi­mi­neet Ja­mes ja Sta­cy Keach ajat­te­li­vat elo­ku­vaan pait­si su­ku­lai­suus­suh­teen ta­kia, en­nen kaik­kea sik­si, että Car­ra­di­nen su­vun van­ha pää­mies oli esiin­ty­nyt kah­des­sa­kin Jes­se Ja­me­sin elo­ku­va­ver­sios­sa: Fritz Lan­gin fik­tii­vi­sessä Frank Ja­me­sin pa­luus­sa Bob For­din roo­lis­sa ja myös pas­to­ri­na Nic­ho­las Rayn vah­vas­ti elämä­ker­ta­pai­not­tei­ses­sa The True Sto­ry of Jes­se Ja­me­sis­sa.

S­ta­cy Keach, 69, ei Lain­suo­jat­to­mien Frank Ja­me­sin jäl­keen ole saa­nut suu­ria roo­le­ja, vaik­ka näyt­ti suu­rel­ta lu­pauk­sel­ta John Hus­to­nin va­li­tes­sa hä­net nyrk­kei­lijäk­si elo­ku­vaan­sa Fat Ci­ty – ko­va kau­pun­ki (1972). Ja­mes Keach, 63, on esiin­ty­nyt vielä vä­hemmän, mikä on va­li­tet­ta­vaa, sillä Lain­suo­jat­to­mis­sa hä­nen va­kaa, il­meettömältä­kin vai­kut­ta­va hah­mon­sa, on elo­ku­van ank­ku­ri. Sha­kes­pea­re-näyt­te­lijänä­kin an­sioi­tu­nut nuo­rem­pi Keach on näennäi­sessä eleettö­myy­dessään­kin vai­kut­ta­va Jes­se Ja­mes.

Ch­ris­top­her Guest, 62, tun­ne­taan ny­kyi­sin par­hai­ten Spi­nal Tap – Hei me ro­ka­taan! (1984) –e­lo­ku­vas­ta, jo­ta hän oli kir­joit­ta­mas­sa ja jos­sa näyt­te­li. Guest on myö­hem­min teh­nyt myös mui­ta mu­siik­kia­laan ja show­bis­nek­seen liit­ty­viä mu­ka­do­ku­ment­te­ja ja pa­ro­dioi­ta, ku­ten Best in Show (2000) koi­ranäyt­te­lyistä, Hei me fol­ka­taan (2004) folk­mu­sii­kis­ta ja For Your Con­si­de­ra­tion (2006) teat­te­ris­ta. Hä­nen pik­ku­vel­jensä Nic­ho­las Guest, 59, pää­si Lain­suo­jat­to­mis­sa am­pu­maan Jes­se Ja­me­sin Bob For­din roo­lis­sa, mut­ta myö­hem­min näyt­te­lijä­nu­raan­sa näi­hin päi­viin jat­ka­nut Nic­ho­las on jää­nyt mai­nees­sa ison vel­jen var­joon.

Jes­se Ja­me­sis­ta ja Bob For­dis­ta teh­tiin ai­ka­lais­lau­lu. Lau­lua kuul­tiin jo Nic­ho­las Rayn fil­min lo­pus­sa. Sa­ma lau­lu kuul­tiin ka­pa­kas­sa Nick Ca­ven esittämänä Do­mi­ni­kin uus­tul­kin­nas­sa. Wal­ter Hil­lin Lain­suo­jat­to­mis­sa Ry Coo­de­rin bän­di esittää lau­lua uu­sin sa­noin. Bob Dy­la­nin­kin ihai­le­ma Woo­dy Guth­rie (1912-67) – jo­ta Da­vid Car­ra­di­ne näyt­te­li elämä­ker­tae­lo­ku­vas­sa Tämä maa on mi­nun (Bound for Glo­ry, 1976, oh­jaus Hal Ash­by) – te­ki mah­dol­li­ses­ti Hen­ry Kin­gin elo­ku­van ins­pi­roi­ma­na oman ver­sion­sa tra­di­tio­naa­lisä­velmästä, jo­ka ker­toi Jes­se Ja­me­sin ta­ri­nan.

Al­ku­peräi­sen – jos sel­lai­ses­ta voi tra­di­tio­naa­li­teks­tien tai pe­rin­nesä­vel­mien koh­dal­la pu­hua – ker­tosäe kuu­luu seu­raa­vas­ti:

”­Poor Jes­se had a wi­fe to mourn for his li­fe,

Th­ree child­ren, they we­re bra­ve;

But the dir­ty litt­le coward that shot Mr. Howard

Has laid Jes­se Ja­mes in his gra­ve.”

Woo­dy Guth­rien ver­sios­sa sa­nat me­nevät näin:

“­Poor Jes­se had a wi­fe to mourn for his li­fe,

Th­ree child­ren, they we­re bra­ve;

But the dir­ty litt­le coward that shot Mr. Howard

Has laid Jes­se Ja­mes in his gra­ve.

Now a bas­tard and coward cal­led litt­le Ro­bert Ford,

He clai­med he was Frank and Jes­se's friend,

Ma­de lo­ve to Jes­se's wi­fe and he took Jes­se's li­fe,

And he laid poor Jes­se in his gra­ve.

T­he peop­le we­re surp­ri­sed when Jes­se lost his li­fe,

Won­de­red how he ever ca­me to fall,

Ro­bert Ford, it's a fact, shot Jes­se in the back,

W­hi­le Jes­se hung a pic­tu­re on the wall.

T­hey dug Jes­se's gra­ve and a sto­ne they rai­sed,

It says, ‘­Jes­se Ja­mes lies he­re --

Was kil­led by a man, a bas­tard and a coward,

W­ho­se na­me ain't wort­hy to ap­pear’.”