Tälle alkaa olla jo todenteolla tilausta.
Tälle alkaa olla jo todenteolla tilausta. Mutta mistä löytyisivät nykyajan buñuelit ja fellinit saati marcoferrerit? Jos 1970-luvulla tuntui sopivalta pilkata mauttomia porvareita ja ylempää keskiluokkaa, nyt olisi hauska seurata kiipijäneljänneksen pilkkomista. Gastronomia, matkailu, sijoittamisen tuska, seksi-intoilu, design, golf, lemmikit, lapsellinen seuraelämä, tatuoinnit ja muu typerä muoti, uudet urheiluharrastukset ja tyylittömät autot antaisivat aihepiiriä.
Buñuelille riittää lopulta politiikka, kun hän kuvaa kolmen miehen ja naisen tyhjänpäiväistä elämää Pariisissa. Kaikki tekevät porvarillista uraa, mutta hanhenmaksan tuo lautaselle kokaiinikauppa. Ohjaaja leikkaa sekaan surrealistisia kohtauksia ja henkilöiden painajaisunia.
Nyt monen vuosikymmenen jälkeen tuntuu, että ohjaaja kuvaa helvettiä tarkemmin kuin kreikkalaiset testamentinväärentäjät tai kuvittaja Gustave Doré. Jos taivaassa ei ylipäätään tapahdu mitään, niin täässä helvetissä ei nähdä sitäkään, jolla olisi mitään merkitystä.
Kaiken huipuksi, makaaberi huumori on perin hauskaa. Nauru on vallanpitäjälle pahin ase, jonka hän kohtaa.
Kuva kohisee hieman ja pari kertaa kärsitään tökeröstä printtiviasta, mutta se ei katselukokemusta häiritse kovinkaan paljon. Ei ekstroja. (PS)