Oi aikoja, oi tapoja.
Oi aikoja, oi tapoja. Vielä 1970-luvulla suomalaiskodeissa odoteltiin innokkaasti joulun alla ilmestyvää kirjakauppojen lahjaesitetettä. Sieltä sitten poimittiin uusi McLean, Frederick Forsyth tai Jack Higgins isän pakettiin. Pojat lukivat ne sitten joulupäivänä.
Elokuvaversio Higginsin luomasta hurjasta tarinasta menee mukavasti muutenkin kuin nostalgisena trippinä. Hitler saa hullun idean kaapata Winston Churchill Stalingradin häviön jälkeen. Asetelma nostaa aika paljon ajatuksia toisin kuin nykypäivän toimintaelokuvissa.
Arvioimme elokuvia lajityyppinsä sisällä. Elokuvana tämäkin on viihdettä ja roskaa, mutta omassa genressään neljän tähden suoritus. Samalla se onnistuu huomioimaan elokuvailmaisulle tärkeän periaatteen, kun Robert Duvallin eversti Radl keskustelee alaisensa kanssa filosofi Jungista. Tunnettu rationalisti osoitti kokonaisuuden hallintaa kutsuessaan sattuman vaikutusta synkronismiksi. Oikeassa ajassa tullut sattuma alkaa ohjata tapahtumia. Tämä on kuin suoraan dramaturgian oppikirjasta. Duvallin tapaan hienon roolin tekevä eversti Steiner puhuu avainkohtauksessa, kuinka hän kommandona pyrki hallitsemaan tapahtumia ja vaikuttamaan niihin. Synkronismin astuessa peliin olosuhteet alkoivat vaikuttaa hänen niin, ettei hän enää ollut ohjailemassa vaan ohjattuna.
Millään tuotantoyhtiöllä ei olisi enää varaa palkata yhtä kovaa ryhmää mihinkään nykyelokuvaan. Sivukaarti edustaa 1970-luvun nostalgiaa parhaimmillaan. Naisvakoojatarta esittävä Jean Marsh tunnettiin Kahden kerroksen väkeä –televisiosarjasta, Sven-Bertil Taube oli Ruotsin toivo ja typerä jenkkieversti puolestaan Dallasin JR eli Larry Hagman.
Tätä on BD-tarkkuus parhaimmassa käytössä: parantamassa vuosikymmeniä vanhan elokuvan visuaalista antia. Ääniraita ei ole aivan yhtä vaikuttava. Se pitäytyy aikansa puitteissa. Toisto on toki selkeää, eikä turhanpäiväisiä tilavaikutelmia luoda keinotekoisesti. Ei ekstroja. (PS)