Ih­me­ne­los­ten jat­ko-o­sa tar­joaa pal­jon mai­net­taan pa­rem­man raa­ma­tul­li­sen al­le­go­rian sa­la­peräi­sestä kuo­le­man en­ke­listä, jo­ka tu­hoaa pla­neet­to­ja ylimpänsä edestä. Vi­hol­li­suu­den ja ystä­vyy­den tee­mo­ja sekä su­per­san­ka­ri-il­mai­sua vai­vaa­vien asen­tei­den mus­ta­val­koi­suut­ta väis­tellään ai­ka su­ju­vas­ti, mut­ta tii­viim­pi ja tyy­li­ta­jui­sem­pi kä­si­kir­joi­tus oli­si pe­las­ta­nut pal­jon.

It­se jee­sus­mai­sen koh­ta­lon saa­va Ho­pea­surf­fa­ri on to­teu­tet­tu mauk­kaal­la ta­val­la, mitä voi jo pitää hy­vin­kin kun­nioi­tet­ta­va­na saa­vu­tuk­se­na. On sinänsä jo ih­me, että pu­ru­ku­mi­mai­ses­ti ve­nyvä tai tu­li­soih­tu­na kiitävä ih­mi­nen tun­tu­vat ar­ki­sil­ta hah­moil­ta. Möy­kystä ei lie­ne ol­lut huol­ta, sillä go­le­mia vain ul­koi­ses­ti muis­tut­ta­va ki­vi­mies on sar­jan sym­paat­ti­sin hah­mo.

Al­ku­peräi­sen sar­ja­ku­van ta­paan us­kot­ta­vuus pe­rus­tuu ne­li­kon vä­lis­ten ih­mis­suh­tei­den yllättävään ai­tou­teen. Idean isä Stan Lee te­kee elo­ku­vas­sa haus­kan ca­meon.

U­pea ku­va ja ää­ni­rai­ta. Ekst­rois­sa kak­si kom­ment­ti­rai­taa, mut­ta koe­le­vy ei suos­tu päästämään me­nuun, jos­sa pitäi­si ol­la do­ku­ment­te­ja ja usei­ta pois­tet­tu­ja koh­tauk­sia.