A­ja­tuk­sel­li­nen Ke­vin Sor­bo -e­lo­ku­va on ehkä ok­sy­mo­ro­ni, mut­ta tässä mies ha­vait­see ole­van­sa pa­ra­dok­si — olen­to, jol­la ei ole suo­raa vas­ti­net­ta rin­nak­kais­to­del­li­suu­des­sa. En­si­kuu­le­mal­ta kah­den rin­nak­kais­maail­maan vyyh­ti, jois­ta toi­nen pe­rus­tuu yhtä lail­la tai­kuu­teen kuin toi­nen tie­tee­seen on mie­len­kiin­toi­nen. Kaik­ki mikä on meil­le selvää on toi­ses­sa maail­mas­sa ou­toa, ja siinä missä meillä ri­kok­set rat­kais­taan sa­la­tie­dettä lä­hes­ty­villä CSI-me­ne­tel­millä lue­taan toi­saal­la re­hel­li­ses­ti loit­su­kir­jaa. Ko­li­kon kah­den puo­len yh­distä­mi­sestä sai­si ai­kai­sek­si ihan kel­vol­li­sen dek­ka­rin, jo­ta Her­cu­le Poi­rot'­kaan ei rat­kai­si­si het­kessä.

Kun sit­ten pal­jas­tuu että rin­nak­kais­maail­mas­sa 2. maail­man­so­ta voi­tet­tiin loit­suil­la ja että Wins­ton Churc­hill on nyt 150-vuo­tias ü­ber­noi­ta, jo­ta dek­ka­ri (Ke­vin Sor­bo) epäi­lee ou­dos­ta mur­has­ta al­kaa tai­ka häl­vetä. Kons­tai­le­mat­to­mat vi­deo­tuo­tan­toar­vot ve­sittävät sop­paa pa­has­ti, eikä ko­ko­nai­suu­des­ta löy­dy lo­pul­ta muu­ta­maa pik­ku­ki­vaa aja­tus­ta enempää li­haa var­taan ympä­ril­le. Elo­ku­va pe­rus­tuu sa­man­ni­mi­seen sar­ja­ku­vaan.