Kino - Arvostelu

Puhdistus

Jokisen eväät: näytelmän, romaanin ja oopperan jälkeen Puhdistus valkokankaalla.
Jokisen eväät: näytelmän, romaanin ja oopperan jälkeen Puhdistus valkokankaalla.
Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeen kunnantalo on sanana kadottanut viattomuutensa. Ja voi meitä onnellista EU-kansaa, joka saa vaihtaa energiansäästölampun perinteisen hehkulampun tilalle! Jokainen Puhdistuksensa lukenut, katsellut tai kuunnellut tietää, mitä tällä tarkoitan.

Nyt meillä on kolme onnistunutta Puhdistusta – tai neljä, sillä oopperakin siitä on jo tehty. Oksasen romaani sai Finlandian vuonna 2008. Sitä ennen aihe oli syntynyt Oksaselle näytelmänä. Näin sen Seinäjoen kaupunginteatterin esityksenä talvella 2010 Heidi Räsäsen ohjauksena. Teatterissa Puhdistuksen ruuvikierretunnelmat suorastaan huusivat sovittamista elokuvalliseksi jännityskertomukseksi.

Antti J. Jokisen ohjauksena Oksasen kansainvälinen läpimurto on menestys myös filminä. Musiikkivideoissa ansioituneen, yhden epäonnisten Hollywood-elokuvan tehnyt Jokinen on toiskertalaisena tekijänä vaativan tehtävän edessä. Harvinainen kansainvälinen suomalaismenestys pitää sovittaa elokuvaksi niin, että alkuteoksen tuntijat – ja sen tekijä – eivät pety, mutta myös niin, että se kelpaa kotimaisen filminteon käyntikortiksi myös ulkomailla. Haastava aihe olisi voinut levitä valkokankaalle kuin ne paljon puhutut Jokisen eväät. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt.

Näytelmän tai kirjan tasolle Puhdistus ei filminä yllä, mutta filmi on kaikin osin pätevä ja parempi kuin alkuteosten ihailija uskalsi odottaa. Filmi hylkää näytelmäversion keskittyneisyyden ja sen melkein film noirin tapaan kiristyvän piinatunnelman. Elokuva palaa laajan romaanin teemalliseen runsauteen, mikä tekee filmistä hyvin kiinnostavan, mutta myös repaleisen. Hiukan yli kaksituntinen elokuva ei jää kirjan pintaraapaisuksi, mutta tekijät ovat ahmineet enemmän kuin pystyvät elokuvaksi täysin sulattamaan. Jälki on kuitenkin huolellista ja kiitettävästi alkuteokselle uskollista tai ainakin siihen pyrkivää.

Päähenkilö Aliide Truun ainoa rikos 30-luvun Virossa on väärään mieheen rakastuminen. Isänmaallinen Hans Pekka kuuluu isosisko Ingelille. Aliiden kaikki muut synnit ovat seurausta Viron vuosikymmeniä kestäneestä neuvostomiehityksestä. Selviytymisen keinot ovat vähissä Stalinin aikana, kun Viroa raiskataan - ja Aliide siinä samalla.

”Ihminen juoksee karkuun niin kauan kuin se jaksaa. Mutta sitten kun se ei enää jaksa, se yrittää mennä piiloon”. Tämä toistuva vanhan Aliiden repliikki, jonka Liisi Tandefelt roolissa lausuu, kertoo hahmon kohtalon. Puhdistuksen Viro on kafkamainen helvetti, jossa säilyy hengissä vain kompromisseja tekemällä. Pitemmän päälle isot ja pienet kompromissit johtavat henkiseen vararikkoon ja siihen arkiseen pahuuteen, johon Aliidekin syyllistyy.

Ohjaaja Jokisen ja Marko Leinon käsikirjoittaman filmin uusiksi kirjoitettu loppu korostaa sovituksen mahdollisuutta. Se vanhalla Aliidelle avautuu Ingel-siskon tyttärentyttären Zaran kautta. Pelastamalla Zara 90-luvulla, Aliide pyrkii hyvittämään Ingelin Linda-tyttären uhraamisen 40-luvulla. Amanda Pilkkeen vereslihainen aitous ja herkkyys Zarana sekä Tandefeltin virheetön suoritus Aliidena saavat katsojan nielemään onnellisen lopun niin, ettei se maistu liian makealta muun tarinan armottomuuden jälkeen.

Oksasen romaani on runsas, mutta yksityiskohtaisuudessaan ja realismissaan niukan toteava teos. Kirjan aloittava voi tuskastua kärpäsenlentoon keittiössä tai hiusneulan pyöritykseen Aliiden korvassa, mutta mitä pitemmälle Puhdistusta lukee, sitä enemmän se irtoaa lentoon. Ajatusvirran käyttö Aliiden tunteiden kuvaajana on erityisen taidokasta, kun kertomus pääsee vauhtiin. Elokuva tarttuu aiheeseen tiukasti henkilöiden kautta, sen kateuden ja mustasukkaisuuden välityksellä, joka vahvaluonteisen Aliiden voimin saa niin paljon sukupolvesta toiseen kantautuvaa pahaa aikaan.

Romaanin lukuja Oksanen annostelee kliinisesti, kirurgisentarkasti. Kirjailija jakaa kertomuksen aikalohkoihin elämykselliseksi paketiksi, jotka yhdistyvät katsojan mielessä melkeinpä klassiseksi lukuromaaniksi. Myös elokuvassa Jokinen rakentaa suurta kertomusta yritteliäästi. Anna Vilppusen puvustus, Tiina Paavilaisen ja Katrin Sipelgasin lavastus ja Riikka Virtasen maskeeraus tekevät urakkaa, joka varmasti palkitaan monin Jussi-ehdokkuuksin. Rautaisen, palkitun ammattilaisen Rauno Ronkaisen kuvaus on sävykästä, hioutunutta ja täyteläistä. Näyttelijöistä voidaan puhua unelmaensemblenä sivurooleja myöten.

Jotain elokuvasta kuitenkin jää kaipaamaan. Lavean tarinan kosketus syntyy vaivoin, toisiinsa yhdistymättömistä kertomusvälikkeistä. Keskentekoinen kattorakennelma kannattelee palasia heiveröisesti. Huolella työstetyt, osuvat osaset jäävät irrallisiksi hajanaisessa kokonaisuudessa. Toisin kuin kirjassa ja näytelmässä, metsää ei näe puilta yhtä hyvin. Tämä johtuu siitäkin, että kirjoittamalla voi luoda isoja kuvia ja yhteyksiä lauseilla, mutta elokuvaan ne pitää lavastaa, rakentaa ja miehittää. Suomalaiseksi muheva Puhdistuksen budjetti osoittaa rajoituksensa avarien kuvien puuttumisena ja joukkokohtausten jäämisenä (sinänsä tehokkaiksi) häivähdyksiksi.

Kerronnan yhdistäviä magneetteja ovat näyttelijöiden kauttaaltaan kiinnostava työskentely, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja maskeerauksen samaan maaliin ampuva yhdistelmä ja rohkeasti tarinalankoja solmiva Happy End. Unohtaa ei voi Kimmo Taavilan aikatasoja keveästi liikuttavaa leikkausta ja Kirka Sainion äänimiljööstä, jossa kaikki on kohdallaan, jotta katsoja saa nauttia myös näyttelijöiden puheilmaisusta – etenkin Tandefelt on tässäkin mielessä aarre.

Viron suuret myllerrykset vaativat henkilökohtaisempien yksilötarinoiden taustana elokuvallista keskittämistä. Aikakausien vaihtuminen 30-luvun ensimmäisestä miehityksestä 90-luvun itsenäistymiseen, saksalais- ja venäläisjoukkojen vuorottelu maassa, järjestelmällinen ideologinen aivopesu, teloitukset ja kyyditykset Siperiaan jäävät kaikki sekaviksi ja vaikutelmanomaisiksi ilman tarkkaan valittuja kohtauksia ja kuvia. Romaanin henkilöistä voi filmiin valita vain tärkeimmät hahmot. Sukupuu on pidettävä selkeänä mielessä ja katsoja kartalla Tallinnan ja Berliinin rinnakkaisissa tapahtumissa eri aikajaksoilla.

Aina Jokinen ei tässä onnistu. Tasapaino nykypäivän ja menneisyyden välillä on hakusalla varsinkin alkupuolella. Berliinin ja Tallinnan prostituution kuvaus ja ihmiskaupan eläimellisyys selviäisivät vähemmilläkin painotuksilla, vaikka ongelma todellinen onkin. Väkivalta K-16 –elokuvassa on problemaattista sekin. Oksasen kirjan lukija voi kuvitella silmittömyydet tavallaan. Filmillä ne kääntyvät sensaatiokliseiksi, kun katsojan silmät hierotaan yksityiskohtaiseen yltiörealismiin. Seksikauppa ja naisten riisto pitää huomata, mutta filmissä otosten rankkuus vie tekijöitä mukanaan ja kokonaisuus kärsii. Oksasen kirja kyllä sallii scorsesemaisen tai tarantinomaisenkin filmillisen tulokulman, mutta valkokankaalla Zaran prostituutiotarina ja Aliiden keskuskertomus eivät täysin tyydyttävästi kohtaa. Väkivallasta ja visuaalisista shokeista on mainittava vielä sekin, että suurinkaan efekti ei Jokisen elokuvassa – edes katsojan etukäteen pelkäämässä Lindan kohtalossa - järisytä samalla tavalla kuin pelkän sähkölampun syttyminen näyttämöllä Seinäjoen teatteriversiossa.

Oksasen ohdakkeinen, sielua riipivä sukupolvikertomus vetää ja kestää hyvin valkokankaallakin. Puhdistus on etenkin vahvojen naisten elokuva - vaikka Tomi Salmelan ilmiömäinen miliisipiru arkipäiväisessä pahuudessaan ja Tommi Korpelan naiivin harmiton Martin Truu ovat nekin punnittuja töitä. Salmela osaa ankkuroida elokuvan kuin elokuvan läsnäolonsa painolla. Korpelan osalta ongelmana on se, ettemme katsojina ihan ymmärrä, miksi Martin ei kelpaisi Aliidelle. Elokuvan politrukki on yhtä miehekäs kuin metsäveli Hans, eikä Korpelan tulkinnasta lähde romaanin Martinin vastenmielistä hien- ja sipulinhajua. Ällötyksestä elokuvatarinassa vastaa luihua venäläisparittaja Pasaa esittävä Kristjan Sarv, joka toivottavasti ei tästä tyyppiydy – Pasa on niin pelottava, että näyttelijääkään ei haluaisi hetkeen tavata pimeällä kujalla. Ruotsalaiselokuvissa viime vuosina töitä paljon tehnyt Jarmo Mäkinen – jonka kanssa minulla oli kunnia kannatella gondolia Rauni Mollbergin elokuvassa Paratiisin lapset – on vähin repliikeinkin vakuuttava parittajan gorillakaveri Lavrentina.

Peter Franzén on kuin itsestään selvä valinta piilotelluksi Hansiksi, joten hyvä, että se on tehty. Käsikirjoituksessa on kuitenkin jotain klappia, koska seinän taakse elävältä haudattu Hans unohtuu tarinasta pitkäksi toviksi Aliiden muiden aktiviteettien viedessä huomiomme. Näyttämöversio kihelmöinti syntyi juuri moneen suuntaan vetävien jännitteiden samanaikaisesta hallinnasta: keskittynyt kerronta ei päästänyt katsojaa pinteestä, unohtamaan sitä kaikkea, mitä on pelissä. Elokuva palastelee kohtauksiaan ja se mikä rytmillisesti toimi romaanimuodossa, ei välttämättä luo kestävää jännitettä elokuvaan.

Miestähtemme vanhenevat, mutta naisvastanäyttelijät sen kun nuorentuvat! Sodankylän festivaaleilla Laura Birn, 31, kertoi yleisölle jotain niistä piiloon jäävistä detaljeista, joista Aliiden monisyinen hahmo rakentuu. Miten esimerkiksi tunnetila miehen kuolemisesta vierelle löytyi näyttelijälle hänen huomatessaan teknisen työryhmän jäsenen hetkellisen avuttomuuden kuvaustouhuissa. Tuota lähdettä ei Birnin suurta kohtausta katsoessa millään arvaisi, mutta tekniikan pojalle kiitoksia vain, sillä nähtävillä on nyt Birnin tähän saakka paras filmirooli. Hyväkin näyttelijä kaipaa aina kunnon tekstiä, antoisaa roolia, ja nyt se löytyi.

Hyväksikäytettyjä edellisissäkin filmeissään (Kielletty hedelmä, Vuosaari) esittänyt Amanda Pilke, 22, on prostituutioon pakotettuna Zarana unohtumaton. Eksyneenä sielunakin Zara säilyttää perusihmisyytensä. Hänen suuntaa etsivä vaelluksensa tulevaisuutta kohti Puhdistuksen lopussa on palkinto katsojallekin kaiken edellä nähdyn kestämisestä.

Vaikuttavin naisistakin on silti Liisi Tandefelt. Mikä läsnäolo, mikä nöyryys ja se paljon puhuttu fokus! Mikä selkeys niin eleissä, asennoissa kuin puheessa! Näyttelijää katselisi ja kuuntelisi enemmänkin kuin parituntisen. Liisi Tandefelt osoittaa, että elo vasta alkaa seitsenkymppisenä. Voi olettaa, että Laura Birnin ja Amanda Pilkkeen näytteleminen voi tulevaisuudessa olla vain entistä parempaa heidän päästyään Tandefeltin kokemuksen vaikutuspiiriin.

Jos filmin lopetus vetää mutkia suoriksi ja armahtaa katsojaa enemmän kuin alkuteos, suorastaan villiin poikamaisuuteen Jokinen ja käsikirjoitus yltyvät vanhan Aliiden valmistautuessa vastarintaan, suojelemaan taloaan ja sukuaan tunkeilijoilta, Zaran perään lähteneiltä gangstereilta. Peilin edessä Aliide solmii pitkät palmikkonsa tiukaksi turbaaniksi – varmalla rituaalinomaisella eleellä kuin ratkaisevaan taisteluun ryhtyvä samurai tai ninja. Tämä oli nähtävä!

Pidän Tandefeltiä ja Birniä varmoina Jussi-voittajina. Amanda Pilke on ihan yhtä ansiokas, mutta kun nuoren Aliiden rooli on päärooli, joutuvat Tandefelt ja Pilke ilmeisesti kollegiaalisesti kisaamaan sivuosa-Jussista keskenään.

Rauno Ronkaiselle soisin myös Jussin, vaikka liikkuvan kameran olisin usein antanut olla paikoillaan. Joidenkin otosten reunasamennuksia vierastin myös. Romaanipohjan aineiston runsaus ei kaipaa enempiä efektejä, malttia pikemminkin. Viktoria Mullovan viulu soi kauniisti. Ymmärrän, että musiikki on kontrasti julmalle tarinalle, mutta Tuomas Kantelisen sävelet ovat kyllä siirappia, yksi osa sitä elokuvaversioon sinne tänne tilkittyä pientä ylimääräistä, jonka karsimisesta filmi olisi vain jalostunut. (HB)

DVD-Opas.fi

Tekijät

Ohjaaja: Antti J. Jokinen
Pääosissa: Laura Birn Liisi Tandefelt Amanda Pilke Peter Franzen Krista Kosonen Tommi Korpela
Tarina: Antti J. Jokinen Marko Leino Sofi Oksanen
Kuvaus: Rauno Ronkainen
Musiikki: Tuomas Kantelinen

Traileri

Kommentit

Voit kommentoida elokuvia nimettömästi tai kirjautumalla sisään mm. Facebook tai Twitter tunnuksillasi.
blog comments powered by Disqus
Kommentointi on yhä testikäytössä, jos kohtaat ongelmia ilmoita siitä meille yhteydenottolomakkeella.

Ilmoitus

Kuvat

Kirveellä töitä. Amanda Pilke Zarana ja Liisi Tandefeltin vanha Aliide.
Kirveellä töitä. Amanda Pilke Zarana ja Liisi Tandefeltin vanha Aliide.
Laura Birn parhaassa roolissaan Sofi Oksasen nuorena Aliidena.
Laura Birn parhaassa roolissaan Sofi Oksasen nuorena Aliidena.
Amanda Pilke särkee sydämen prostituution uhri Zarana.
Amanda Pilke särkee sydämen prostituution uhri Zarana.
Krista Kosonen näyttelee isosisko Ingeliä.
Krista Kosonen näyttelee isosisko Ingeliä.
Tandefeltin Aliide on mummo supersamurai ja ninja karvoineen päivineen.
Tandefeltin Aliide on mummo supersamurai ja ninja karvoineen päivineen.

Tekniset tiedot

Vuosi: 2012Kesto: 125 minuuttia
Julkaisija: Solar Films 
  
 
Ikäraja:
(16)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ohjelman saa luovuttaa vain 16 vuotta täyttäneelle.
    
© Heinäpään Viestintä Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle (Solar Films) ellei toisin mainita.
Toteutus:Viestintäratkaisut Webmaster Kirjaudu sisään