DVD - Arvostelu

Tiikerikissa DVD arvostelu kansi

Tiikerikissa

Il gattopardo 

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Luchino Viscontin Tiikerikissa (Il gattopardo, The Leopard) on vuodesta 1963 ihastuttanut ja hämmästyttänyt yleisöään. Välillä sen katsominen on ollut turhauttavaa, sillä sitä on esitetty eripituisina versioina, välillä italiaksi dubattuna ja välillä englanniksi. Sodankylän elokuvafestivaaleilla oli näkyvillä 205-minuuttinen täydellinen versio, mutta ohjaaja itse leikkautti jättimäisestä elokuvasta virallisena pidetyn kolmen tunnin version, joka on nähtävillä myös Atlanticin nyt Suomessa julkaisemalla laadukkaalla dvd-levyllä. Mukana on lisäksi pari kiintoisaa yllätystä levyn lisämateriaaleissa. (Liikkeellä on vuosien varrella ollut myös 150- ja 160-minuuttisia typistettyjä versioita.)

”Asioiden pitää muuttua, jotta kaikki pysyisi samanlaisena”, toteaa Alain Delonin nuori opportunisti Tancredi elokuvassa Tiikerikissa. Hänen kaltaisilleen Italian tulevaisuuden luovuttaa sisilialainen Salinan ruhtinas Don Fabrizio, jonka mielestä ”tämä on kompromissien maa”. Burt Lancaster on unohtumaton suuressa pääroolissa – vaikka ohjaaja Luchino Visconti toivoi tähdekseen Olivieria tai Brandoa.

Vanhan järjestyksen kulkiessa kohden auringonlaskua, tarinan taustalla kytevät tapahtumavuoden 1860 Italian yhdistymispyrkimys ja vapaustaistelija Garibaldin punapaitojen kampanjat. Vanhan ruhtinaan, Don Fabrizion jalo, etuoikeutettu mutta kunniastaan ja velvollisuuksistaan huolta pitävä aristokratia on vaipumassa mailleen.

Tilalle on nousemassa periaatteensa uhraava takinkääntäjäsukupolvi narsistisen omanedun tavoittelijan Tancredin ja kaiken rahassa mittaavan appiukkonsa Don Calogeron (Paolo Stoppa) johdolla. Tiikerikissa on pohdiskeleva ja viisas teos muutoksen väistämättömyydestä silloinkin, kun asiat näyttävät menevän vain huonompaan suuntaan.

Tilanteensa tunnistava ja siihen arvokkaasti alistuva Salinan ruhtinas on sukunsa päänä käytännöllinen. Don Fabrizio turvaa suvun jatkumisen ja kukoistuksen juonimalla kameleonttimaisen veljenpoikansa Tancredin rikkaisiin naimisiin Don Calogeron tyttären Angelican (Claudia Cardinale) kanssa ja saman tien nuoren miehen myös poliittiselle uralle suositeltuaan ensin appiukkoa senaattiin itsensä sijaan.

Veljenpojan morsiameksi kelpaa Claudia Cardinalen verevästi esittämä Angelica. Hänet ruhtinas valitsisi mielellään itselleenkin, mutta Angelica tulee Don Fabrizion elämään ”liian myöhään”. Ruhtinaan oma vaimo on pikkusieluinen harppu, joka tekee ristinmerkin joka kerta, kun Don Fabrizio häntä koskettaa. Niinpä ruhtinaan täytyy tehdä ylimääräisiä reissuja kaupungin kujille rakastajiensa luo – ja hän ottaa pastorin mukaansa, ei esiliinakseen vaan alibikseen.

Ruhtinaan oma tytär Concetta (Lucilla Morlacchi) on rakastanut Tancredia lapsesta asti, mutta isä tietää paremmin. Tancredin tapainen kiipijä tarvitsee rinnalleen elämälle yhtä ahneen villikon – ja ruhtinaan sanoin rahaa ja vaimon, joka auttaa puolisoaan asemien saavuttamisessa.

Sitä paitsi ruhtinas on nähnyt suvussaan aivan liikaa serkkujen naimakauppoja. Niiden tuloksena saadaan vain apinan näköisiä lapsia. Elokuva osoittaa myös, että siveä ja sovinnainen Concetta on liian periaatteellinen ja kompromissiton sopiakseen Tancredille: Concetta edustaa Don Fabrizion tavoin vanhaa, painuvaa maailmaa: ”Me olimme tiikerikissoja, leijonia. Uudet tulokkaat ovat shakaaleja, hyeenoita. Niin tiikerikissat, leijonat, shakaalit kuin lampaatkin luulevat olevansa maan suola”, ruhtinas mietelmöi katkeransuloisesti elegiana katoamassa olevalle ajalleen. ”Sisilialaiset eivät halua kehittyä, he luulevat olevansa täydellisiä.”

Elokuvan alkutekstijakso musiikkeineen on vaikuttava silmäys tulevaan näyttämöön, kun puutarhan ja patsaiden seasta luomme eri kulmista silmäyksiä ruhtinaan kartanoon kameran sitä lähestyessä. Etäisissä kuvissa on jo alussa hyvästijätön tuntua, ikään kuin Don Fabrizion korkeimman kukoistuksena saavuttaneen aristokraattilinnoituksen ja vanhoihin tapoihinsa kangistuneen kodin rappio olisi jo alkanut – tai katsoisimme sitä aikojen päästä kuin Citizen Kanen Xanadua ajan portin takaa.

Uskomattoman hienovaraisesti kauneuden katoavaisuutta kuvaava Tiikerikissa olisi vaarassa vajota menneisyyden kuviteltua kultakautta ihannoivaan nostalgiaan, jollei se olisi joka repliikiltään, joka otokseltaan niin upeasti kaikkea kuvaamaansa kriittisessä valossa tarkasteleva elokuva. Tiikerikissa uskaltaa antautua pitkiin yksinpuheluihin ja pohtiviin keskusteluihin ilman, että ne tuntuvat katkaisevan filmin kulkua, vaan liittyvät siihen olennaisina. Yksikään roolihahmo ei ole pelkkä asiaa kuvaava tyyppi, vaan omintakeinen persoona.

Tämä pätee niin tähtiin – italialaista aristokratian arvokkuutta hiljaisesti hehkuva Lancaster (pitkän linjan amerikkalaistähti ja kantapään kautta itseoppinut näyttelijä), ikonimainen kauneuden ruumiillistuma (ja sellaisena välkky) Cardinale, valkokangasjumala (ja hyvä näyttelijä) Delon – kuin se pätee filmin sivuosiin - Paolo Stoppa appiukkona, Rina Morelli hysteerisenä ruhtinaan vaimona, Lucilla Morlacchi pidättyvän tuskaisana Concettana, Romolo Valli hovinarrin ja aseenkantajan tapaisena ruhtinaan rippi-isänä, Serge Reggiani maailman ja Sisilian menoa kritisoivana metsästäjäkumppanina. Kaikki hahmot vaikuttavat kaikki yhtä tärkeiltä teoksen osasilta.

Vaikutuksen tekevät myös myöhemmin spagettiwesterneihin siirtyneet Terence Hill (Tancredin runoja rakastavana ystävänä) ja Giuliano Gemma (Garibaldin upseerina). Ruhtinaan poikaa, Francesco Paoloa, esittää erikoislaatuisen uran tehnyt Pierre Clementi, tässä kaksikymppisenä ja yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Kolmituntisessa filmissä on tilaa suurelle henkilömäärälle ja Viscontilla riittää silmää kaikille rooleille. Ne ovat täsmävalintoja. Clementi on hänkin tyypiltään oikea ja Visconti antaa Francescolle myös soolon, kun arvovieraalle pitää kertoa – sopivasti nautiskellen - kauhutarinoita seudun kidnappauksista noina levottomina aikoina.

Taitavasti Visconti yhdistää historiallista sukutarinaa ja romanssia poliittiseen analyysiin. Filmiä on pidetty jopa melodraamana, kuten David Forgacs levyn lisämateriaalin kommentaareissa toteaa. Mutta Italiassa melodraama ei tarkoitakaan ylivuotavia tunteita ja sentimentaalisuutta, vaan musiikkivälikkeiden säestämää draamaa (vaikka Forgacs löytää Tiikerikissasta myös yhteyksiä toiseen sisällissodan kuvaukseen, Tuulen viemään). Tiikerikissa on Nina Rotan läpisäveltämä kokonaistaideteos.

Viscontin filmissä on suurelokuvan hurmaa 50-minuutin tanssiaiskohtauksineen ja värisevän kuumeisine lähikuvazoomauksineen kukkeasta Cardinalesta, jonka jokainen sisääntulo on tapaus. Tanssiaiset läpi huoneiden jatkuvana letkana vetää runsaudessaan ja yksityiskohtien rikkaudessaan vertoja Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin joulujuhlinnalle. Se lienee myös ensimmäisiä mahtipontisia tanssiaisylöspanoja modernissa draamaelokuvassa. Mittasuhteensa perustelevassa tarkkanäköisyydessään Tiikerikissan baali on vielä rikkaampi kuin paisutellut juhlakohtaukset vaikkapa myöhemmissä Kummisedässä tai Kauriinmetsästäjässä.

Tiikerikissa on komeimpia laajakangasvärielokuvia koskaan. Se on ylellinen, mutta ei yletön – kaikki siinä on perusteltua ja kasvaa rönsyissäänkin orgaanisen luontevasti juuri vaadittuun mittaan. Luchino Viscontin tuotannossa Tiikerikissalle vetää vertoja vain muutamaa vuotta myöhempään Italian aikakauteen sijoittuva, sykähdyttävä Senso (1954), oopperamainen ja traagisenromanttinen mestarityö sekin.

Mielenkiintoisesti kuvaaja Giuseppe Rotunno käyttää subjektiivista kameraa – huomiota herättävästi silti vain parissa kohtaa. Alussa, kun rukoushetken tasainen rauha keskeytyy ja palvelijat huomaavat puutarhassa sotilaan ruumiin, Salinan ruhtinaan lähestyessä veistokselliseen (tai maalaukselliseen) asentoon kangistunutta kuollutta, näkökulma on sitä kohti liikkuvan Don Fabrizion. Samoin myöhemmin, kun ruhtinaan muistellessa takautuma näyttää Garibaldin upseerien vierailun Tancredin kanssa kartanon maalausaarteita ja freskoja katsomaan, näemme nämä vieraat Don Fabrizion silmin.

Kuolema ja maalaus yhdistyvät myöhemmin, kun tanssiaisten aikaan Tancredi ja Angelica löytävät ruhtinaan vetäytyneenä yksinäiseen huoneeseen, jossa hän tutkailee taulua, joka esittää ruumiinvalvojaisia: perheen pää makaa kuolleena vuoteella ja perhe valittaa sängyn ympärillä ja jalkopäässä. ”Teetkö tuttavuutta kuoleman kanssa?”, kysyy veljenpoika ilkikurisesti, vaikka hieman huolestuneena. Kuolemat ja rappio yltäkylläisen elämän keskellä – kuin autioiksi ja silleen jätetyt huoneet siellä täällä kartanon uumenissa - ovat välähdyksiä ruhtinaan elämän ja Italian tulevasta ohjelmistosta.

Silti ”jonkin pitää muuttua, että kaikki säilyisi ennallaan”. Garibaldista huolimatta vanha valta säilyy ja vielä taistelunkin vallitessa ruhtinas voi viettää huoletonta aateliselämää. Se, mikä saattaa ensi näkemältä vaikuttaa katsojasta ruhtinaan perheen paolta kapinallisten joukkojen vyöryessä, paljastuukin siirtymiseksi vanhaan kesänviettopaikkaan, niin kuin siihen aikaan vuodesta aina ennenkin. Don Fabrizio on aiemmin, uutiset Garibaldista kuultuaan, halveksunut ääneen naapuriaan, joka perheineen on lähtenyt pakoon tapahtumia ja hylännyt oman kartanonsa.

Lopun tanssiaisia vastaa suurena jaksona alkupuolen Palermon taistelu, jossa Garibaldin punatakit ovat hetken voitollisia. Taistelu vaikuttaa kaoottiselta ja ylivoima vaihtuu puolelta toiselle asukkaiden tukiessa kapinallisia ja ajaessa takaa valtaapitävien kätyreitä ja poliiseja. Kohtauksissa on aineksia Bernardo Bertoluccin 1900-elokuvan (jossa Burt Lancaster myös näytteli!) kostomielialalle, mutta kahakoinnin tietynlainen tehottomuus tuo säntäilyyn jopa koomista vaikutelmaa, millä Visconti ehkä on halunnut korostaa taistelun turhuutta ja väliaikaisuutta – kaikki kun kuitenkin johtaa lopulta kompromissiin.

Nino Rotan musiikki elokuvaan on hänen onnistuneimpiaan. Henkilöillä ja ideoilla tuntuu olevan omat musiikilliset teemansa, joita Rota varioi nerokkaasti kautta elokuvan. Pelkästään tanssiaiskohtaukseen Rota sävelsi kuusi eri tanssia. Huikeaa musiikkia ei ole varattu vain romanssia kohottamaan tai juhlahumun taustalle, vaan älykkäin, ajankuvaa ja politiikkaa käsittelevä keskustelu saattaa yllättäen nostaa säestyksekseen Rotan sävelet. Näin Tiikerikissasta kasvaa verraton musiikillinen elokuva ja kokonaisteos, jossa kaikki elementit ovat tasapainossa, mutta lopputulos enemmän kuin osiensa summa.

Tiikerikissa on hallittu historiankuvitus ja poliittinen analyysi, visuaalisuutta täydellisesti hyödyntävä elokuvahelmi, joka perustuu Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin. Lampedusa ei saanut elinaikanaan romaanilleen edes kustantajaa. Tiikerikissaa on pidetty yhtenä parhaimmista romaanifilmatisoinneista. Hyvästä kirjasta on siis mahdollista tehdä paitsi hyvä elokuva, myös poikkeuksellinen mestariteos.

Liian vähälle huomiolle taiteellisista ansioistaan jäänyt Alain Delon (Kuuma aurinko, Rocco ja hänen veljensä, Punainen ympyrä, Varjojen vanki) on Viscontin suosikkinäyttelijä, aina kiinnostava ja aina enemmän kuin vain kaunis mies tai sankarihahmo. Delon on täydellinen pari ruhtinaan suojattina, ihastuttava ja uskottava myös hylätessään nuoruuden ihanteensa ja radikalisminsa kuin yhdessä yössä.

Claudia Cardinalea (Rocco ja hänen veljensä, Vaaleanpunainen pantteri, Huuliharppukostaja) Rotunnon kamera rakastaa ja Visconti uhraa oopperamaisimmat otoksensa juuri Angelicalle. Naisen kauneus ja ylväys paljastaa altaan myös sukunsa. Muistamme appiukko Don Calogeron – rahvaanomaisuuden, kun Angelican rietas nauru puhkeaa illalliskohtauksessa esiin Tancredin vitsaillessa rivoin vihjailuin joukkojensa nunnaluostarin valtauksesta. Kohtaus varmistaa sen, että Angelica on Tancredin morsio, eikä tälle sovi moista vulgäärisyyttä vieressä paheksuva Concetta.

Kolmituntisessa elokuvaversiossa – ja tässä dvd-kopiossa – on jopa kiirehtimisen tuntua. Aivan kuin kaikki kuvattu ei olisi mahtunut näkyville. Jotkin leikkaukset tuntuvat yhdistävän jaksot turhan iskevästi, vaikka Tiikerikissa onkin taloudellisen, oikeanaikaisen editoinnin malliesimerkki. Syy voi olla myös Lampedusan laajassa alkuperäisromaanissa. Kaikkia sen syvyyksiä ei liene mahtunut edes pitempään versioon. Jotkin sivutarinat jäävät salaperäisesti kesken, erityisesti näistä mieleen jää Cardinalen kaksoisrooli omana äitinään, jota Don Calogero piilottelee tämän kauneuden takia. Se kertomus tuntuu huutavan omaa jaksoaan elokuvaan.

Loppukuva on pahaenteinen ja monimielinen. Vanhan ruhtinaan kävellessä keppiinsä nojautuen kujan varjoihin, Tancredi, Angelica ja appiukko nousevat vaunuihin. Jostain kuuluu yhteislaukaus ja Don Calogero kiittelee armeijan tehokkuutta: ”Sitä Sisilia tarvitsee. Nyt voimme olla huoletta”. Kapinallisiin liittyneiden armeijan sotilaiden teloituslaukausten jälkeen kuulemme kirkonkellot.

Filmi on Burt Lancasterin voitto, varmasti hänen paras osasuorituksensa, vaikka tähti – entinen sirkuksen akrobaatti - teki suurenmoisia rooleja myös amerikkalaisissa elokuvissa, niin rentona seikkailujen sankarina (Liekki ja nuoli, Karmiininpunainen merirosvo) kuin vakavammissa draamafilmeissä (Huijarisaarnaaja, Menestyksen huuma, Alcatrazin vanki, Heijastus). Ei voi kuvitella, että Laurence Olivier saati Marlon Brando olisivat voineet mitenkään onnistua paremmin. Lancasterissa on tosiaankin tiikerikissan ylväyttä ja rauhaa kaoottisten tapahtumien keskellä – oli kyseessä sitten vapaustaistelun selkkaukset, kotoisat perhekärhämät, poliittinen peli tai tanssisalin vilske – ja hänessä riittää tyyntä karismaa, joilla hallita kuvaa ja kertomusta eleettömästi. Visconti palkitsee näyttelijänsä ”ruhtinaallisesti” antamalla Lancasterin tehdä yhden filmihistorian kiinnostavimman osasuorituksen, hiotun ja kehittyvän, alusta loppuun kaartuvan täyteläisen, kokonaismuodossaan loogisen, yksityiskohdissaan elävän ja samalla sekä itseään kritisoivan että ambivalentisti sortumistaan surevan, suurenmoisin pääroolin.

Kaikki Lancasterin tulkinnassa on yhtä, mutta bravuurina voi esiin tuoda ruhtinaan väsymisen tanssisalin kuumuudessa. Hän nojaa hetkisen tungoksessa ohi kulkevaan tuttavaan saadakseen tukea ja jaksaakseen istuimen luo, istuutuu sitten ja pyyhkii otsaansa, peitellen sijaistoiminnoillaan taitavasti vieraiden silmiltä voimat vienyttä heikkouskohtausta, joka ennakoi hänen loppuaan (jota elokuvassa ei nähdä toisin kuin Lampedusan kirjassa).

Aamulla, tanssiaisten vielä jatkuessa, ruhtinas vierailee salin viereisessä huoneessa, joka on varattu vieraiden helpotukseksi. Lähikuva peilistä – ja ruhtinaan vanhenemisesta ja lähestyvästä kuolemasta - on vaikuttava ja herkkä. Sitä seuraa heti toinen yhtä ytimekkäästi ruumiillisuuteen viittaava otos, kun ruhtinas huomaa kaikki viereiseen eriöön varatut lukuisat alusastiat. Komean julkisivun ja juhlinnan kääntöpuolta on harvoin kuvattu näin paljaasti, katsoja voi melkein haistaa vuorokauden yli jatkuneen baalin tuottamat eritteet ja jätökset.

Viime vuosina klassikkofilmi Tiikerikissa on julkaistu parinakin uutena restaurointina eri pituuksissa. Uusin, peräti 205-minuuttinen leikkaus nähtiin Sodankylän festivaaleilla. Suomi-julkaisun dvd:llä on vanhempi, kuvaaja Giuseppe Rotunnon valvoma vuoden 1992 ”restauroitu alkuperäisversio”. Kolmituntista kestoa Visconti piti itsekin ihanteellisena. Kuvanlaatu levyssä on erinomainen. 16:9 kuvasuhteen taulutelevisiossa reunoihin jää mustat palkit, kun laajakangaselokuva näytetään alkuperäisessä kuvasuhteessaan 2.21:1.

Dvd:n lisämateriaalina on asiantunteva kommentaari, jonka löytää vasta levyn asetuksista. Siitä ei mainita levyn kannessa, eikä sitäkään, ketkä elokuvaa erillisellä raidalla kommentoivat. Aiemmista ulkomaisista Tiikerikissan levyversioista voi päätellä, että asialla ovat professorit David Forgacs, Italian kulttuurihistorian asiantuntija, ja Rossana Capitano, kuvataiteiden ekspertti.

Mukana lisämateriaalissa on myös kymmenminuuttinen Guardianin haastattelu, jossa Claudia Cardinale kertoo kiinnostavia yksityiskohtia filmauksista. Cardinale on katsonut festivaaleilla restauroitua filmiä yhdessä vastanäyttelijänsä Alain Delonin kanssa. Haastattelussa hän kertoo, että aina kun he yhdessä näkevät Tiikerikissan, Delon liikuttuu vieläkin.

On uskomatonta, että Cardinale näytteli Viscontin ohjauksessa Tiikerikissassa samaan aikaan kun oli mukana myös toisessa mestariteoksessa, Federicon Fellinin elokuvassa 8 ½. Jälkimmäisessä näyttelijän piti olla blondi ja Angelicana tummaverikkö! Cardinale valaisee myös italialaismestareiden ohjaustyylien eroja. Hänen mukaansa Visconti oli kurinalainen kuin teatterissa. Kaikki oli valmisteltu etukäteen käsikirjoituksen mukaan, eikä improvisaatiota sallittu. Kuvauksissa piti olla hiirenhiljaa ja toimia täsmällisesti. Fellinillä luovuus kumpusi kaaoksesta, kaikki oli improvisaatiota vailla valmista käsikirjoitusta.

Visconti kehotti Cardinalea näyttelemään Angelicaa niin, että ”silmät oli erotettu suusta: silmien piti kertoa eri tarinaa kuin suun”. Sisiliassa oli muutenkin kuuma ja kuvausvaloissa erityisesti. Angelican hame oli raskas ja kuvausten jälkeen Cardinale huomasi uumansa olevan aivan punainen ja vereslihalla.

Cardinale kauhistelee yhä amerikkalaisen ensi-illan reaktioita. ”New Yorkissa elokuva oli katastrofi!” Yleisö ja arvostelijat ihmettelivät, miten Lancaster voi näytellä edellisen vuosisadan italialaista ruhtinasta – hänhän on pelkkä cowboy!

Koska ohjaaja oli halunnut ruhtinaan rooliin aluksi toisen näyttelijän ja Visconti ikään kuin ”joutui tyytymään” Lancasteriin, alku kuvauksissa oli hankalaa. Cardinale kertoo kuinka Visconti halusi näyttää amerikkalaistähdelle, kuka on pomo. Alussa, heidän yhteistä valssiaan, tärkeää tanssikohtausta kuvatessa Visconti yhtäkkiä talutti Cardinalen pois Lancasterin luota: ”Claudine! Me tulemme takaisin, kun herra Lancaster on valmis”. Mutta myöhemmin Viscontista ja Lancasterista tuli läheiset, eikä ihme näyttelijän viisasta, kypsää ruhtinastulkintaa katsellessa. (HB)

Tiikerikissan saamia arvioita meiltä ja maailmalta vuosien varrelta:

”…suurenmoinen, imaiseva populaarieepos, jossa on selviä yhteneväisyyksiä Tuulen viemään, ja melkeinpä tshehovilainen sensibiliteetti… Salinan ruhtinasta tulkitsee loistavasti Burt Lancaster, joka on myöntänyt, että otti tulkintaan mallia aatelisesta ohjaajastaan, Luchino Viscontista…. Paolo Stoppa ja Rina Morelli näyttelevät upeasti, Alain Delon on ehkä liiankin ilmava rooliinsa.” - Pauline Kael

”Lancaster on komea ja elegantti. Hän liikkuu arvokkaasti (kuten aina). Mutta tunteissa näkyy jo alkua sille campin tapaiselle kaipaukselle, joka koitui katastrofiksi Dirk Bogarden roolissa elokuvassa Kuolema Venetsiassa… Pitkän version maine on ansaittu tyylin ja yksityiskohtien tajun osalta. Mutta loppujen lopuksi kyseessä ei kuitenkaan ole sen kummempaa kuin Mestariteosten Teatteria, jonka on luonut sydämeltään konservatiivi, joka ei osaa sopeutua historian menetykseen… Ihmiset liikkuvat käskystä, kuin hahmot tanssissa, jota ruhtinas tarkkailee. Ohjaajan taiteellinen silmä ei havaitse, että hänen etikettinsä rajoittaa yhtä tiukasti kuin köyhyys tai Sisilian ilmasto.” – David Thomson

”Upea, kiehtova selvitys yksityisen ja yleisen leikkauspisteistä. Ohjattu sellaisella näkemyksellä, johon vain marxilaiseksi muuttunut aristokraatti kykenee. Tanssiaisjuhla, jossa aristokratia joutuu hyväksymään vallanvaihdon uusrikkaille, on ansiosta noussut yhdeksi hienoimmista elokuvajaksoista (”set piece”) filmihistoriassa.” – Virgin Film Guide

”Lancasterin ruhtinas on merkittävä saavutus, sellainen, joka melkeinpä yksin sitoo yhteen elokuvan eri linjat ja antaa kokonaisuudelle sen jäntevyyden ja terävät ajatukset. Claudia Cardinale ja Alain Delon ovat ihanteelliset Angelicana ja Tancredina. Molemmat antavat kaikkensa rooleille, vaikka tiettyä lämpöä heistä jääkin kaipaamaan.” – Variety

”Lancasterin rooli ei ole kovin hyvin dubattu italiaksi, mutta näyttelijä luo silti muistettavan luonnemuotokuvan.” – Christopher Tookey

”Voin kehua elokuvan ravisuttavaa värikkyyttä ja kuvausta Sisilian aristokraattien elämästä 1860-luvulla… mutta olen pettynyt siihen. Burt Lancasterin tulkinta on pätevä, joskin jäykkä. Arvokas kyllä, mutta hieman tylsä.” – Alexander Walker

”Kiehtova, liikuttava ja tyydyttävä… Jollen olisi havainnut sen selviä vikoja, en olisi ehkä niinkään huomannut sen ansioita.” – Leonard Mosley

”Mikäli tästä esitetään vain leikattu, teurastettu versio, on jokaisen arvostelijan velvollisuus kertoa yleisölleen, että mestariteos, joka heidän olisi pitänyt nähdä maksamansa lipun vastineeksi, on häväisty vain sarjaksi kauniita, mutta merkityksettömiä kohtauksia.” – Ian Cameron

”Värit ja näkymät ja tunnelmat 1800-luvun puolivälin Sisiliasta ovat kauniita. Mutta 165-minuuttinen elokuva itse on ikävystyttävä, töksähtävä, loppujen lopuksi tylsistyttävä sarja kohtauksia ja roolitulkintoja. Elokuva epäonnistuu niin eeppisenä historiankuvituksena ja sosiaalisen muutoksen tutkimuksena (etuoikeutetun luokan häviäminen) kuin luonnekuvauksenakin.” – Judith Crist

”Hämmästyttävää kyllä, se ainoa elokuvantekijä, joka täysin vangitsi Lancasterin kompleksisuuden filmille, oli yhtä vaikea, näennäisesti vastakkainen persoona – homoseksuaali, marxisti, aristokraatti Luchino Visconti. Tiikerikissassa Lancaster kanavoi eläimellisen sulokkuutensa ja käyttää hyväkseen ominaisuuttaan, johon Norman Mailer aikoinaan viittasi: Lancasterin kykyä saada aikaan vaikutelma itsensä luomisesta. Tämä poikkeuksellinen elokuva on Arabian Lawrencen rinnalla onnistunein elokuvallinen yritys tulkita suuria historiallisia tapahtumia yhden ihmisen tietoisuuden kautta.” – Michael Sragow

”Visconti tarkastelee aristokraattisen viileästi murroskaudelle ominaista opportunismia ja dekadenssia. Vain vanha ruhtinas tuntuu kohoavan henkisesti sen yläpuolelle. Historian objektiivisuuteen kytkeytyy subjektiivinen surun ja menetyksen tunne.” – Antti Alanen, MMM-elokuvaopas

”Yli kolmituntinen Tiikerikissa on uuvuttavan uljas fresko…” – Harto Hänninen, Kinosaurus

”Tiikerikissa oli ensimmäinen Luchino Viscontin elokuva, jonka päätös on kuoleman varjostama. Kaikki ohjaajan myöhemmät filmit päättyivät joko suoraan tai verhotusti kuolemaan… Ruhtinas näkee porvariston nousun ja ”kehityksen” katastrofaaliset piirteet, mutta hän on mies kahden maailman välissä, illuusioton näkijä ja kokija… Historia ja suurten muutoksien aika ovat erottamattomat perhedraamasta… Tiikerikissan tanssiaiset kasvavat kokokuvaksi keskenjääneestä vallankumouksesta. Vallankumouksen brutaalia tukahduttamista verhoaa elegantti kulissi, väärän tietoisuuden ja itsepetoksen dramaturginen elämänteatteri.” - Peter von Bagh, Elämää suuremmat elokuvat

DVD-Opas.fi

Tekijät

Ohjaaja: Luchino Visconti
Pääosissa: Burt Lancaster Alain Delon Claudia Cardinale
Tarina: Suso Cecchi d’Amico Pasquale Festa Campanile Enrico Medioli Massimo Franciosa Luchino Visconti
Kuvaus: Giuseppe Rotunno
Musiikki: Nino Rota

Kommentit

Voit kommentoida elokuvia nimettömästi tai kirjautumalla sisään mm. Facebook tai Twitter tunnuksillasi.
blog comments powered by Disqus
Kommentointi on yhä testikäytössä, jos kohtaat ongelmia ilmoita siitä meille yhteydenottolomakkeella.

Ilmoitus

Tekniset tiedot

Vuosi: 1963Kesto: 178 minuuttia
Julkaisija: AtlanticKuva:
Anamorfinen 2.35*
Ääniraita: Dolby Digital Mono
 
Ikäraja:
(11)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikärajamerkintäuudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 11 vuotta.
VET: 67807EAN: 6438194032110

Genre

© Heinäpään Viestintä Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat maahantuojalle (Atlantic) ellei toisin mainita.
Toteutus:Viestintäratkaisut Webmaster Kirjaudu sisään