Yli 10 700 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
DVD

Tiikerikissa

Il gattopardo 

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 1963Kesto: 178 minuuttia
Julkaisija: AtlanticKuva:
Anamorfinen 2.35*
Ääniraita: Dolby Digital Mono
 
Ikäraja:
(11)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 11 vuotta.
VET: 67807EAN: 6438194032110

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Atlantic) ellei toisin mainita.

Genre

Elokuva

Luc­hi­no Vis­con­tin Tii­ke­ri­kis­sa on vuo­des­ta 1963 ihas­tut­ta­nut ja hämmäs­tyttä­nyt yleisöään.

Luc­hi­no Vis­con­tin Tii­ke­ri­kis­sa (Il gat­to­par­do, The Leo­pard) on vuo­des­ta 1963 ihas­tut­ta­nut ja hämmäs­tyttä­nyt yleisöään. Vä­lillä sen kat­so­mi­nen on ol­lut tur­haut­ta­vaa, sillä sitä on esi­tet­ty eri­pi­tui­si­na ver­sioi­na, vä­lillä ita­liak­si du­bat­tu­na ja vä­lillä eng­lan­nik­si. So­dan­kylän elo­ku­va­fes­ti­vaa­leil­la oli nä­ky­villä 205-mi­nuut­ti­nen täy­del­li­nen ver­sio, mut­ta oh­jaa­ja it­se leik­kaut­ti jät­timäi­sestä elo­ku­vas­ta vi­ral­li­se­na pi­de­tyn kol­men tun­nin ver­sion, jo­ka on nähtä­villä myös At­lan­ti­cin nyt Suo­mes­sa jul­kai­se­mal­la laa­duk­kaal­la dvd-le­vyllä. Mu­ka­na on lisäk­si pa­ri kiin­toi­saa yllä­tystä le­vyn lisä­ma­te­riaa­leis­sa. (Liik­keellä on vuo­sien var­rel­la ol­lut myös 150- ja 160-mi­nuut­ti­sia ty­pis­tet­tyjä ver­sioi­ta.)
”A­sioi­den pitää muut­tua, jot­ta kaik­ki py­syi­si sa­man­lai­se­na”, to­teaa Alain De­lo­nin nuo­ri op­por­tu­nis­ti Tanc­re­di elo­ku­vas­sa Tii­ke­ri­kis­sa. Hä­nen kal­tai­sil­leen Ita­lian tu­le­vai­suu­den luo­vut­taa si­si­lia­lai­nen Sa­li­nan ruh­ti­nas Don Fab­ri­zio, jon­ka mie­lestä ”tämä on komp­ro­mis­sien maa”. Burt Lan­cas­ter on unoh­tu­ma­ton suu­res­sa pää­roo­lis­sa – vaik­ka oh­jaa­ja Luc­hi­no Vis­con­ti toi­voi täh­dek­seen Oli­vie­ria tai Bran­doa.
Van­han jär­jes­tyk­sen kul­kies­sa koh­den au­rin­gon­las­kua, ta­ri­nan taus­tal­la ky­tevät ta­pah­tu­ma­vuo­den 1860 Ita­lian yh­dis­ty­mis­pyr­ki­mys ja va­paus­tais­te­li­ja Ga­ri­bal­din pu­na­pai­to­jen kam­pan­jat. Van­han ruh­ti­naan, Don Fab­ri­zion ja­lo, etuoi­keu­tet­tu mut­ta kun­nias­taan ja vel­vol­li­suuk­sis­taan huol­ta pitävä aris­tok­ra­tia on vai­pu­mas­sa mail­leen.
Ti­lal­le on nou­se­mas­sa pe­riaat­teen­sa uh­raa­va ta­kinkääntäjä­su­ku­pol­vi nar­sis­ti­sen oma­ne­dun ta­voit­te­li­jan Tanc­re­din ja kai­ken ra­has­sa mit­taa­van ap­piuk­kon­sa Don Ca­lo­ge­ron (Pao­lo Stop­pa) joh­dol­la. Tii­ke­ri­kis­sa on poh­dis­ke­le­va ja vii­sas teos muu­tok­sen väistämättö­myy­destä sil­loin­kin, kun asiat näyttävät me­nevän vain huo­nom­paan suun­taan.
Ti­lan­teen­sa tun­nis­ta­va ja sii­hen ar­vok­kaas­ti alis­tu­va Sa­li­nan ruh­ti­nas on su­kun­sa päänä käytännöl­li­nen. Don Fab­ri­zio tur­vaa su­vun jat­ku­mi­sen ja ku­kois­tuk­sen juo­ni­mal­la ka­me­leont­ti­mai­sen vel­jen­poi­kan­sa Tanc­re­din rik­kai­siin nai­mi­siin Don Ca­lo­ge­ron tyttä­ren An­ge­li­can (C­lau­dia Car­di­na­le) kans­sa ja sa­man tien nuo­ren mie­hen myös po­liit­ti­sel­le ural­le suo­si­tel­tuaan en­sin ap­piuk­koa se­naat­tiin it­sensä si­jaan.
Vel­jen­po­jan mor­sia­mek­si kel­paa Clau­dia Car­di­na­len ve­reväs­ti esittämä An­ge­li­ca. Hä­net ruh­ti­nas va­lit­si­si mie­lellään it­sel­leen­kin, mut­ta An­ge­li­ca tu­lee Don Fab­ri­zion elämään ”­liian myöhään”. Ruh­ti­naan oma vai­mo on pik­ku­sie­lui­nen harp­pu, jo­ka te­kee ris­tin­mer­kin jo­ka ker­ta, kun Don Fab­ri­zio häntä kos­ket­taa. Niinpä ruh­ti­naan täy­tyy tehdä ylimääräi­siä reis­su­ja kau­pun­gin ku­jil­le ra­kas­ta­jien­sa luo – ja hän ot­taa pas­to­rin mu­kaan­sa, ei esi­lii­nak­seen vaan ali­bik­seen.
Ruh­ti­naan oma tytär Con­cet­ta (Lu­cil­la Mor­lacc­hi) on ra­kas­ta­nut Tanc­re­dia lap­ses­ta as­ti, mut­ta isä tietää pa­rem­min. Tanc­re­din ta­pai­nen kii­pijä tar­vit­see rin­nal­leen elämäl­le yhtä ah­neen vil­li­kon – ja ruh­ti­naan sa­noin ra­haa ja vai­mon, jo­ka aut­taa puo­li­soaan ase­mien saa­vut­ta­mi­ses­sa.
Sitä pait­si ruh­ti­nas on näh­nyt su­vus­saan ai­van lii­kaa serk­ku­jen nai­ma­kaup­po­ja. Nii­den tu­lok­se­na saa­daan vain api­nan näköi­siä lap­sia. Elo­ku­va osoit­taa myös, että si­veä ja so­vin­nai­nen Con­cet­ta on liian pe­riaat­teel­li­nen ja komp­ro­mis­si­ton so­piak­seen Tanc­re­dil­le: Con­cet­ta edus­taa Don Fab­ri­zion ta­voin van­haa, pai­nu­vaa maail­maa: ”­Me olim­me tii­ke­ri­kis­so­ja, lei­jo­nia. Uu­det tu­lok­kaat ovat sha­kaa­le­ja, hyee­noi­ta. Niin tii­ke­ri­kis­sat, lei­jo­nat, sha­kaa­lit kuin lam­paat­kin luu­le­vat ole­van­sa maan suo­la”, ruh­ti­nas mie­telmöi kat­ke­ran­su­loi­ses­ti ele­gia­na ka­toa­mas­sa ole­val­le ajal­leen. ”­Si­si­lia­lai­set eivät ha­lua ke­hit­tyä, he luu­le­vat ole­van­sa täy­del­li­siä.”
E­lo­ku­van al­ku­teks­ti­jak­so mu­siik­kei­neen on vai­kut­ta­va silmäys tu­le­vaan näyttämöön, kun puu­tar­han ja pat­sai­den seas­ta luom­me eri kul­mis­ta silmäyk­siä ruh­ti­naan kar­ta­noon ka­me­ran sitä lä­hes­tyessä. Etäi­sissä ku­vis­sa on jo alus­sa hyväs­tijätön tun­tua, ikään kuin Don Fab­ri­zion kor­keim­man ku­kois­tuk­se­na saa­vut­ta­neen aris­tok­raat­ti­lin­noi­tuk­sen ja van­hoi­hin ta­poi­hin­sa kan­gis­tu­neen ko­din rap­pio oli­si jo al­ka­nut – tai kat­soi­sim­me sitä ai­ko­jen päästä kuin Ci­ti­zen Ka­nen Xa­na­dua ajan por­tin ta­kaa.
Us­ko­mat­to­man hie­no­va­rai­ses­ti kau­neu­den ka­toa­vai­suut­ta ku­vaa­va Tii­ke­ri­kis­sa oli­si vaa­ras­sa va­jo­ta men­nei­syy­den ku­vi­tel­tua kul­ta­kaut­ta ihan­noi­vaan nos­tal­giaan, jol­lei se oli­si jo­ka rep­lii­kiltään, jo­ka otok­sel­taan niin upeas­ti kaik­kea ku­vaa­maan­sa kriit­ti­sessä va­los­sa tar­kas­te­le­va elo­ku­va. Tii­ke­ri­kis­sa us­kal­taa an­tau­tua pit­kiin yk­sin­pu­he­lui­hin ja poh­ti­viin kes­kus­te­lui­hin il­man, että ne tun­tu­vat kat­kai­se­van fil­min kul­kua, vaan liit­tyvät sii­hen olen­nai­si­na. Yk­sikään roo­li­hah­mo ei ole pelkkä asiaa ku­vaa­va tyyp­pi, vaan omin­ta­kei­nen per­soo­na.
Tämä pä­tee niin täh­tiin – ita­lia­lais­ta aris­tok­ra­tian ar­vok­kuut­ta hil­jai­ses­ti heh­ku­va Lan­cas­ter (pitkän lin­jan ame­rik­ka­laistäh­ti ja kan­tapään kaut­ta it­seop­pi­nut näyt­te­lijä), iko­ni­mai­nen kau­neu­den ruu­miil­lis­tu­ma (ja sel­lai­se­na välk­ky) Car­di­na­le, val­ko­kan­gas­ju­ma­la (ja hyvä näyt­te­lijä) De­lon – kuin se pä­tee fil­min si­vuo­siin — Pao­lo Stop­pa ap­piuk­ko­na, Ri­na Mo­rel­li hys­tee­ri­senä ruh­ti­naan vai­mo­na, Lu­cil­la Mor­lacc­hi pidät­tyvän tus­kai­sa­na Con­cet­ta­na, Ro­mo­lo Val­li ho­vi­nar­rin ja aseen­kan­ta­jan ta­pai­se­na ruh­ti­naan rip­pi-isänä, Ser­ge Reg­gia­ni maail­man ja Si­si­lian me­noa kri­ti­soi­va­na metsästäjä­kump­pa­ni­na. Kaik­ki hah­mot vai­kut­ta­vat kaik­ki yhtä tär­keiltä teok­sen osa­sil­ta.
Vai­ku­tuk­sen te­kevät myös myö­hem­min spa­get­tiwes­ter­nei­hin siir­ty­neet Te­ren­ce Hill (Tanc­re­din ru­no­ja ra­kas­ta­va­na ystävänä) ja Giu­lia­no Gem­ma (Ga­ri­bal­din up­see­ri­na). Ruh­ti­naan poi­kaa, Fran­ces­co Pao­loa, esittää eri­kois­laa­tui­sen uran teh­nyt Pier­re Cle­men­ti, tässä kak­si­kymp­pi­senä ja yh­dessä en­simmäi­sistä elo­ku­va­roo­leis­taan. Kol­mi­tun­ti­ses­sa fil­missä on ti­laa suu­rel­le hen­kilömääräl­le ja Vis­con­til­la riittää silmää kai­kil­le roo­leil­le. Ne ovat täsmä­va­lin­to­ja. Cle­men­ti on hän­kin tyy­piltään oi­kea ja Vis­con­ti an­taa Fran­ces­col­le myös soo­lon, kun ar­vo­vie­raal­le pitää ker­toa – so­pi­vas­ti nau­tis­kel­len — kau­hu­ta­ri­noi­ta seu­dun kid­nap­pauk­sis­ta noi­na le­vot­to­mi­na ai­koi­na.
Tai­ta­vas­ti Vis­con­ti yh­distää his­to­rial­lis­ta su­ku­ta­ri­naa ja ro­mans­sia po­liit­ti­seen ana­lyy­siin. Fil­miä on pi­det­ty jo­pa me­lod­raa­ma­na, ku­ten Da­vid For­gacs le­vyn lisä­ma­te­riaa­lin kom­men­taa­reis­sa to­teaa. Mut­ta Ita­lias­sa me­lod­raa­ma ei tar­koi­ta­kaan yli­vuo­ta­via tun­tei­ta ja sen­ti­men­taa­li­suut­ta, vaan mu­siik­kivä­lik­kei­den säestämää draa­maa (vaik­ka For­gacs löytää Tii­ke­ri­kis­sas­ta myös yh­teyk­siä toi­seen sisäl­lis­so­dan ku­vauk­seen, Tuu­len viemään). Tii­ke­ri­kis­sa on Ni­na Ro­tan lä­pisä­veltämä ko­ko­nais­tai­de­teos.
Vis­con­tin fil­missä on suu­re­lo­ku­van hur­maa 50-mi­nuu­tin tans­siais­koh­tauk­si­neen ja vä­ri­sevän kuu­mei­si­ne lä­hi­ku­va­zoo­mauk­si­neen kuk­keas­ta Car­di­na­les­ta, jon­ka jo­kai­nen sisään­tu­lo on ta­paus. Tans­siai­set lä­pi huo­nei­den jat­ku­va­na let­ka­na vetää run­sau­des­saan ja yk­si­tyis­koh­tien rik­kau­des­saan ver­to­ja Ing­mar Berg­ma­nin Fan­nyn ja Ale­xan­de­rin jou­lu­juh­lin­nal­le. Se lie­nee myös en­simmäi­siä mah­ti­pon­ti­sia tans­siai­sylös­pa­no­ja mo­der­nis­sa draa­mae­lo­ku­vas­sa. Mit­ta­suh­teen­sa pe­rus­te­le­vas­sa tark­kanäköi­syy­dessään Tii­ke­ri­kis­san baa­li on vielä rik­kaam­pi kuin pai­su­tel­lut juh­la­koh­tauk­set vaik­ka­pa myö­hem­missä Kum­mi­sedässä tai Kau­riin­metsästäjässä.
Tii­ke­ri­kis­sa on ko­meim­pia laa­ja­kan­gasvä­rie­lo­ku­via kos­kaan. Se on ylel­li­nen, mut­ta ei yletön – kaik­ki siinä on pe­rus­tel­tua ja kas­vaa rön­syissään­kin or­gaa­ni­sen luon­te­vas­ti juu­ri vaa­dit­tuun mit­taan. Luc­hi­no Vis­con­tin tuo­tan­nos­sa Tii­ke­ri­kis­sal­le vetää ver­to­ja vain muu­ta­maa vuot­ta myö­hempään Ita­lian ai­ka­kau­teen si­joit­tu­va, sykäh­dyttävä Sen­so (1954), oop­pe­ra­mai­nen ja traa­gi­sen­ro­mant­ti­nen mes­ta­ri­työ se­kin.
Mie­len­kiin­toi­ses­ti ku­vaa­ja Giu­sep­pe Ro­tun­no käyttää sub­jek­tii­vis­ta ka­me­raa – huo­mio­ta herättäväs­ti sil­ti vain pa­ris­sa koh­taa. Alus­sa, kun ru­kous­het­ken ta­sai­nen rau­ha kes­key­tyy ja pal­ve­li­jat huo­maa­vat puu­tar­has­sa so­ti­laan ruu­miin, Sa­li­nan ruh­ti­naan lä­hes­tyessä veis­tok­sel­li­seen (tai maa­lauk­sel­li­seen) asen­toon kan­gis­tu­nut­ta kuol­lut­ta, näkö­kul­ma on sitä koh­ti liik­ku­van Don Fab­ri­zion. Sa­moin myö­hem­min, kun ruh­ti­naan muis­tel­les­sa ta­kau­tu­ma näyttää Ga­ri­bal­din up­see­rien vie­rai­lun Tanc­re­din kans­sa kar­ta­non maa­lau­saar­tei­ta ja fres­ko­ja kat­so­maan, näem­me nämä vie­raat Don Fab­ri­zion sil­min.
Kuo­le­ma ja maa­laus yh­dis­tyvät myö­hem­min, kun tans­siais­ten ai­kaan Tanc­re­di ja An­ge­li­ca löytävät ruh­ti­naan vetäy­ty­neenä yk­sinäi­seen huo­nee­seen, jos­sa hän tut­kai­lee tau­lua, jo­ka esittää ruu­miin­val­vo­jai­sia: per­heen pää ma­kaa kuol­lee­na vuo­teel­la ja per­he va­lit­taa sän­gyn ympä­rillä ja jal­kopäässä. ”­Teetkö tut­ta­vuut­ta kuo­le­man kans­sa?”, ky­syy vel­jen­poi­ka il­ki­ku­ri­ses­ti, vaik­ka hie­man huo­les­tu­nee­na. Kuo­le­mat ja rap­pio yltä­kylläi­sen elämän kes­kellä – kuin au­tioik­si ja sil­leen jä­te­tyt huo­neet siellä täällä kar­ta­non uu­me­nis­sa — ovat väläh­dyk­siä ruh­ti­naan elämän ja Ita­lian tu­le­vas­ta oh­jel­mis­tos­ta.
Sil­ti ”­jon­kin pitää muut­tua, että kaik­ki säi­lyi­si en­nal­laan”. Ga­ri­bal­dis­ta huo­li­mat­ta van­ha val­ta säi­lyy ja vielä tais­te­lun­kin val­li­tes­sa ruh­ti­nas voi viettää huo­le­ton­ta aa­te­li­selämää. Se, mikä saat­taa en­si nä­kemältä vai­kut­taa kat­so­jas­ta ruh­ti­naan per­heen paol­ta ka­pi­nal­lis­ten jouk­ko­jen vyö­ryessä, pal­jas­tuu­kin siir­ty­mi­sek­si van­haan kesän­viet­to­paik­kaan, niin kuin sii­hen ai­kaan vuo­des­ta ai­na en­nen­kin. Don Fab­ri­zio on aiem­min, uu­ti­set Ga­ri­bal­dis­ta kuul­tuaan, hal­vek­su­nut ää­neen naa­pu­riaan, jo­ka per­hei­neen on läh­te­nyt pa­koon ta­pah­tu­mia ja hylän­nyt oman kar­ta­non­sa.
Lo­pun tans­siai­sia vas­taa suu­re­na jak­so­na al­ku­puo­len Pa­ler­mon tais­te­lu, jos­sa Ga­ri­bal­din pu­na­ta­kit ovat het­ken voi­tol­li­sia. Tais­te­lu vai­kut­taa kaoot­ti­sel­ta ja yli­voi­ma vaih­tuu puo­lel­ta toi­sel­le asuk­kai­den tu­kies­sa ka­pi­nal­li­sia ja ajaes­sa ta­kaa val­taa­pitä­vien kä­ty­reitä ja po­lii­se­ja. Koh­tauk­sis­sa on ai­nek­sia Ber­nar­do Ber­to­luc­cin 1900-e­lo­ku­van (jos­sa Burt Lan­cas­ter myös näyt­te­li!) kos­to­mie­lia­lal­le, mut­ta ka­ha­koin­nin tie­tyn­lai­nen te­hot­to­muus tuo säntäi­lyyn jo­pa koo­mis­ta vai­ku­tel­maa, millä Vis­con­ti ehkä on ha­lun­nut ko­ros­taa tais­te­lun tur­huut­ta ja vä­liai­kai­suut­ta – kaik­ki kun kui­ten­kin joh­taa lo­pul­ta komp­ro­mis­siin.
Ni­no Ro­tan mu­siik­ki elo­ku­vaan on hä­nen on­nis­tu­neim­piaan. Hen­kilöillä ja ideoil­la tun­tuu ole­van omat mu­sii­kil­li­set tee­man­sa, joi­ta Ro­ta va­rioi ne­rok­kaas­ti kaut­ta elo­ku­van. Pelkästään tans­siais­koh­tauk­seen Ro­ta sä­vel­si kuu­si eri tans­sia. Hui­keaa mu­siik­kia ei ole va­rat­tu vain ro­mans­sia ko­hot­ta­maan tai juh­la­hu­mun taus­tal­le, vaan ä­lykkäin, ajan­ku­vaa ja po­li­tiik­kaa kä­sit­te­levä kes­kus­te­lu saat­taa yllättäen nos­taa säes­tyk­sek­seen Ro­tan sä­ve­let. Näin Tii­ke­ri­kis­sas­ta kas­vaa ver­ra­ton mu­sii­kil­li­nen elo­ku­va ja ko­ko­nais­teos, jos­sa kaik­ki ele­men­tit ovat ta­sa­pai­nos­sa, mut­ta lop­pu­tu­los enemmän kuin osien­sa sum­ma.
Tii­ke­ri­kis­sa on hal­lit­tu his­to­rian­ku­vi­tus ja po­liit­ti­nen ana­lyy­si, vi­suaa­li­suut­ta täy­del­li­ses­ti hyö­dyntävä elo­ku­va­hel­mi, jo­ka pe­rus­tuu Giu­sep­pe To­ma­si di Lam­pe­du­san ro­maa­niin. Lam­pe­du­sa ei saa­nut eli­nai­ka­naan ro­maa­nil­leen edes kus­tan­ta­jaa. Tii­ke­ri­kis­saa on pi­det­ty yh­tenä par­haim­mis­ta ro­maa­ni­fil­ma­ti­soin­neis­ta. Hyvästä kir­jas­ta on siis mah­dol­lis­ta tehdä pait­si hyvä elo­ku­va, myös poik­keuk­sel­li­nen mes­ta­ri­teos.
Liian vähäl­le huo­miol­le tai­teel­li­sis­ta an­siois­taan jää­nyt Alain De­lon (Kuu­ma au­rin­ko, Roc­co ja hä­nen vel­jensä, Pu­nai­nen ym­pyrä, Var­jo­jen van­ki) on Vis­con­tin suo­sik­kinäyt­te­lijä, ai­na kiin­nos­ta­va ja ai­na enemmän kuin vain kau­nis mies tai san­ka­ri­hah­mo. De­lon on täy­del­li­nen pa­ri ruh­ti­naan suo­jat­ti­na, ihas­tut­ta­va ja us­kot­ta­va myös hylä­tessään nuo­ruu­den ihan­teen­sa ja ra­di­ka­lis­min­sa kuin yh­dessä yössä.
C­lau­dia Car­di­na­lea (Roc­co ja hä­nen vel­jensä, Vaa­lean­pu­nai­nen pant­te­ri, Huu­li­harp­pu­kos­ta­ja) Ro­tun­non ka­me­ra ra­kas­taa ja Vis­con­ti uh­raa oop­pe­ra­mai­sim­mat otok­sen­sa juu­ri An­ge­li­cal­le. Nai­sen kau­neus ja ylväys pal­jas­taa al­taan myös su­kun­sa. Muis­tam­me ap­piuk­ko Don Ca­lo­ge­ron – rah­vaa­no­mai­suu­den, kun An­ge­li­can rie­tas nau­ru puh­keaa il­lal­lis­koh­tauk­ses­sa esiin Tanc­re­din vit­sail­les­sa ri­voin vih­jai­luin jouk­ko­jen­sa nun­na­luos­ta­rin val­tauk­ses­ta. Koh­taus var­mis­taa sen, että An­ge­li­ca on Tanc­re­din mor­sio, eikä täl­le so­vi mois­ta vulgää­ri­syyttä vie­ressä pa­hek­su­va Con­cet­ta.
Kol­mi­tun­ti­ses­sa elo­ku­va­ver­sios­sa – ja tässä dvd-ko­pios­sa – on jo­pa kii­reh­ti­mi­sen tun­tua. Ai­van kuin kaik­ki ku­vat­tu ei oli­si mah­tu­nut nä­ky­vil­le. Jot­kin leik­kauk­set tun­tu­vat yh­distävän jak­sot tur­han is­keväs­ti, vaik­ka Tii­ke­ri­kis­sa on­kin ta­lou­del­li­sen, oi­kea­nai­kai­sen edi­toin­nin mal­lie­si­merk­ki. Syy voi ol­la myös Lam­pe­du­san laa­jas­sa al­ku­peräis­ro­maa­nis­sa. Kaik­kia sen sy­vyyk­siä ei lie­ne mah­tu­nut edes pi­tempään ver­sioon. Jot­kin si­vu­ta­ri­nat jäävät sa­la­peräi­ses­ti kes­ken, eri­tyi­ses­ti näistä mie­leen jää Car­di­na­len kak­sois­roo­li oma­na äi­tinään, jo­ta Don Ca­lo­ge­ro pii­lot­te­lee tämän kau­neu­den ta­kia. Se ker­to­mus tun­tuu huu­ta­van omaa jak­soaan elo­ku­vaan.
Lop­pu­ku­va on pa­haen­tei­nen ja mo­ni­mie­li­nen. Van­han ruh­ti­naan kä­vel­lessä kep­piinsä no­jau­tuen ku­jan var­joi­hin, Tanc­re­di, An­ge­li­ca ja ap­piuk­ko nou­se­vat vau­nui­hin. Jos­tain kuu­luu yh­teis­lau­kaus ja Don Ca­lo­ge­ro kiit­te­lee ar­mei­jan te­hok­kuut­ta: ”­Sitä Si­si­lia tar­vit­see. Nyt voim­me ol­la huo­let­ta”. Ka­pi­nal­li­siin liit­ty­nei­den ar­mei­jan so­ti­lai­den te­loi­tus­lau­kaus­ten jäl­keen kuu­lem­me kir­kon­kel­lot.
Fil­mi on Burt Lan­cas­te­rin voit­to, var­mas­ti hä­nen pa­ras osa­suo­ri­tuk­sen­sa, vaik­ka täh­ti – en­ti­nen sir­kuk­sen ak­ro­baat­ti — te­ki suu­ren­moi­sia roo­le­ja myös ame­rik­ka­lai­sis­sa elo­ku­vis­sa, niin ren­to­na seik­kai­lu­jen san­ka­ri­na (Liek­ki ja nuo­li, Kar­mii­nin­pu­nai­nen me­ri­ros­vo) kuin va­ka­vam­mis­sa draa­ma­fil­meissä (Hui­ja­ri­saar­naa­ja, Me­nes­tyk­sen huu­ma, Al­cat­ra­zin van­ki, Hei­jas­tus). Ei voi ku­vi­tel­la, että Lau­ren­ce Oli­vier saa­ti Mar­lon Bran­do oli­si­vat voi­neet mi­tenkään on­nis­tua pa­rem­min. Lan­cas­te­ris­sa on to­siaan­kin tii­ke­ri­kis­san ylväyttä ja rau­haa kaoot­tis­ten ta­pah­tu­mien kes­kellä – oli ky­seessä sit­ten va­paus­tais­te­lun selk­kauk­set, ko­toi­sat per­hekärhämät, po­liit­ti­nen pe­li tai tans­si­sa­lin vils­ke – ja hä­nessä riittää tyyntä ka­ris­maa, joil­la hal­li­ta ku­vaa ja ker­to­mus­ta eleettömäs­ti. Vis­con­ti pal­kit­see näyt­te­lijänsä ”­ruh­ti­naal­li­ses­ti” an­ta­mal­la Lan­cas­te­rin tehdä yh­den fil­mi­his­to­rian kiin­nos­ta­vim­man osa­suo­ri­tuk­sen, hio­tun ja ke­hit­tyvän, alus­ta lop­puun kaar­tu­van täy­teläi­sen, ko­ko­nais­muo­dos­saan loo­gi­sen, yk­si­tyis­koh­dis­saan elävän ja sa­mal­la sekä it­seään kri­ti­soi­van että am­bi­va­len­tis­ti sor­tu­mis­taan su­re­van, suu­ren­moi­sin pää­roo­lin.
Kaik­ki Lan­cas­te­rin tul­kin­nas­sa on yhtä, mut­ta bra­vuu­ri­na voi esiin tuo­da ruh­ti­naan vä­sy­mi­sen tans­si­sa­lin kuu­muu­des­sa. Hän no­jaa het­ki­sen tun­gok­ses­sa ohi kul­ke­vaan tut­ta­vaan saa­dak­seen tu­kea ja jak­saak­seen is­tui­men luo, is­tuu­tuu sit­ten ja pyyh­kii ot­saan­sa, pei­tel­len si­jais­toi­min­noil­laan tai­ta­vas­ti vie­rai­den sil­miltä voi­mat vie­nyttä heik­kous­koh­taus­ta, jo­ka en­na­koi hä­nen lop­puaan (jo­ta elo­ku­vas­sa ei nähdä toi­sin kuin Lam­pe­du­san kir­jas­sa).
Aa­mul­la, tans­siais­ten vielä jat­kues­sa, ruh­ti­nas vie­rai­lee sa­lin vie­rei­sessä huo­nees­sa, jo­ka on va­rat­tu vie­rai­den hel­po­tuk­sek­si. Lä­hi­ku­va pei­listä – ja ruh­ti­naan van­he­ne­mi­ses­ta ja lä­hes­tyvästä kuo­le­mas­ta — on vai­kut­ta­va ja herkkä. Sitä seu­raa he­ti toi­nen yhtä yti­mekkääs­ti ruu­miil­li­suu­teen viit­taa­va otos, kun ruh­ti­nas huo­maa kaik­ki vie­rei­seen eriöön va­ra­tut lu­kui­sat alu­sas­tiat. Ko­mean jul­ki­si­vun ja juh­lin­nan kääntö­puol­ta on har­voin ku­vat­tu näin pal­jaas­ti, kat­so­ja voi mel­kein hais­taa vuo­ro­kau­den yli jat­ku­neen baa­lin tuot­ta­mat erit­teet ja jätök­set.
Vii­me vuo­si­na klas­sik­ko­fil­mi Tii­ke­ri­kis­sa on jul­kais­tu pa­ri­na­kin uu­te­na res­tau­roin­ti­na eri pi­tuuk­sis­sa. Uu­sin, perä­ti 205-mi­nuut­ti­nen leik­kaus näh­tiin So­dan­kylän fes­ti­vaa­leil­la. Suo­mi-jul­kai­sun dvd:llä on van­hem­pi, ku­vaa­ja Giu­sep­pe Ro­tun­non val­vo­ma vuo­den 1992 ”­res­tau­roi­tu al­ku­peräis­ver­sio”. Kol­mi­tun­tis­ta kes­toa Vis­con­ti pi­ti it­se­kin ihan­teel­li­se­na. Ku­van­laa­tu le­vyssä on eri­no­mai­nen. 16:9 ku­va­suh­teen tau­lu­te­le­vi­sios­sa reu­noi­hin jää mus­tat pal­kit, kun laa­ja­kan­ga­se­lo­ku­va näy­tetään al­ku­peräi­sessä ku­va­suh­tees­saan 2.21:1.
Dvd:n lisä­ma­te­riaa­li­na on asian­tun­te­va kom­men­taa­ri, jon­ka löytää vas­ta le­vyn ase­tuk­sis­ta. Siitä ei mai­ni­ta le­vyn kan­nes­sa, eikä sitäkään, ketkä elo­ku­vaa eril­li­sellä rai­dal­la kom­men­toi­vat. Aiem­mis­ta ul­ko­mai­sis­ta Tii­ke­ri­kis­san le­vy­ver­siois­ta voi pää­tellä, että asial­la ovat pro­fes­so­rit Da­vid For­gacs, Ita­lian kult­tuu­ri­his­to­rian asian­tun­ti­ja, ja Ros­sa­na Ca­pi­ta­no, ku­va­tai­tei­den eks­pert­ti.
Mu­ka­na lisä­ma­te­riaa­lis­sa on myös kym­men­mi­nuut­ti­nen Guar­dia­nin haas­tat­te­lu, jos­sa Clau­dia Car­di­na­le ker­too kiin­nos­ta­via yk­si­tyis­koh­tia fil­mauk­sis­ta. Car­di­na­le on kat­so­nut fes­ti­vaa­leil­la res­tau­roi­tua fil­miä yh­dessä vas­tanäyt­te­lijänsä Alain De­lo­nin kans­sa. Haas­tat­te­lus­sa hän ker­too, että ai­na kun he yh­dessä nä­kevät Tii­ke­ri­kis­san, De­lon lii­kut­tuu vielä­kin.
On us­ko­ma­ton­ta, että Car­di­na­le näyt­te­li Vis­con­tin oh­jauk­ses­sa Tii­ke­ri­kis­sas­sa sa­maan ai­kaan kun oli mu­ka­na myös toi­ses­sa mes­ta­ri­teok­ses­sa, Fe­de­ri­con Fel­li­nin elo­ku­vas­sa 8 ½. Jäl­kimmäi­sessä näyt­te­lijän pi­ti ol­la blon­di ja An­ge­li­ca­na tum­ma­ve­rikkö! Car­di­na­le va­lai­see myös ita­lia­lais­mes­ta­rei­den oh­jaus­tyy­lien ero­ja. Hä­nen mu­kaan­sa Vis­con­ti oli ku­ri­na­lai­nen kuin teat­te­ris­sa. Kaik­ki oli val­mis­tel­tu etukä­teen kä­si­kir­joi­tuk­sen mu­kaan, eikä imp­ro­vi­saa­tio­ta sal­lit­tu. Ku­vauk­sis­sa pi­ti ol­la hii­ren­hil­jaa ja toi­mia täsmäl­li­ses­ti. Fel­li­nillä luo­vuus kum­pu­si kaaok­ses­ta, kaik­ki oli imp­ro­vi­saa­tio­ta vail­la val­mis­ta kä­si­kir­joi­tus­ta.
Vis­con­ti ke­hot­ti Car­di­na­lea näyt­te­lemään An­ge­li­caa niin, että ”­silmät oli ero­tet­tu suus­ta: sil­mien pi­ti ker­toa eri ta­ri­naa kuin suun”. Si­si­lias­sa oli muu­ten­kin kuu­ma ja ku­vaus­va­lois­sa eri­tyi­ses­ti. An­ge­li­can ha­me oli ras­kas ja ku­vaus­ten jäl­keen Car­di­na­le huo­ma­si uu­man­sa ole­van ai­van pu­nai­nen ja ve­res­li­hal­la.
Car­di­na­le kau­his­te­lee yhä ame­rik­ka­lai­sen en­si-il­lan reak­tioi­ta. ”­New Yor­kis­sa elo­ku­va oli ka­tast­ro­fi!” Yleisö ja ar­vos­te­li­jat ih­met­te­livät, mi­ten Lan­cas­ter voi näy­tellä edel­li­sen vuo­si­sa­dan ita­lia­lais­ta ruh­ti­nas­ta – hänhän on pelkkä cow­boy!
Kos­ka oh­jaa­ja oli ha­lun­nut ruh­ti­naan roo­liin aluk­si toi­sen näyt­te­lijän ja Vis­con­ti ikään kuin ”­jou­tui tyy­tymään” Lan­cas­te­riin, al­ku ku­vauk­sis­sa oli han­ka­laa. Car­di­na­le ker­too kuin­ka Vis­con­ti ha­lu­si näyttää ame­rik­ka­laistäh­del­le, ku­ka on po­mo. Alus­sa, heidän yh­teistä vals­siaan, tär­keää tans­si­koh­taus­ta ku­va­tes­sa Vis­con­ti yhtäk­kiä ta­lut­ti Car­di­na­len pois Lan­cas­te­rin luo­ta: ”C­lau­di­ne! Me tu­lem­me ta­kai­sin, kun her­ra Lan­cas­ter on val­mis”. Mut­ta myö­hem­min Vis­con­tis­ta ja Lan­cas­te­ris­ta tu­li lä­hei­set, eikä ih­me näyt­te­lijän vii­sas­ta, kypsää ruh­ti­nas­tul­kin­taa kat­sel­les­sa. (HB)
Tii­ke­ri­kis­san saa­mia ar­vioi­ta meiltä ja maail­mal­ta vuo­sien var­rel­ta:
”…­suu­ren­moi­nen, imai­se­va po­pu­laa­riee­pos, jos­sa on sel­viä yh­te­neväi­syyk­siä Tuu­len viemään, ja mel­keinpä ts­he­ho­vi­lai­nen sen­si­bi­li­teet­ti… Sa­li­nan ruh­ti­nas­ta tul­kit­see lois­ta­vas­ti Burt Lan­cas­ter, jo­ka on myöntä­nyt, että ot­ti tul­kin­taan mal­lia aa­te­li­ses­ta oh­jaa­jas­taan, Luc­hi­no Vis­con­tis­ta…. Pao­lo Stop­pa ja Ri­na Mo­rel­li näyt­te­levät upeas­ti, Alain De­lon on ehkä liian­kin il­ma­va roo­liin­sa.” — Pau­li­ne Kael
”­Lan­cas­ter on ko­mea ja ele­gant­ti. Hän liik­kuu ar­vok­kaas­ti (ku­ten ai­na). Mut­ta tun­teis­sa nä­kyy jo al­kua sil­le cam­pin ta­pai­sel­le kai­pauk­sel­le, jo­ka koi­tui ka­tast­ro­fik­si Dirk Bo­gar­den roo­lis­sa elo­ku­vas­sa Kuo­le­ma Ve­net­sias­sa… Pitkän ver­sion mai­ne on an­sait­tu tyy­lin ja yk­si­tyis­koh­tien ta­jun osal­ta. Mut­ta lop­pu­jen lo­puk­si ky­seessä ei kui­ten­kaan ole sen kum­mem­paa kuin Mes­ta­ri­teos­ten Teat­te­ria, jon­ka on luo­nut sydä­meltään kon­ser­va­tii­vi, jo­ka ei osaa so­peu­tua his­to­rian me­ne­tyk­seen… Ih­mi­set liik­ku­vat käs­kystä, kuin hah­mot tans­sis­sa, jo­ta ruh­ti­nas tark­kai­lee. Oh­jaa­jan tai­teel­li­nen silmä ei ha­vait­se, että hä­nen eti­ket­tinsä ra­joit­taa yhtä tiu­kas­ti kuin köy­hyys tai Si­si­lian il­mas­to.” – Da­vid Thom­son
”U­pea, kieh­to­va sel­vi­tys yk­si­tyi­sen ja ylei­sen leik­kaus­pis­teistä. Oh­jat­tu sel­lai­sel­la nä­ke­myk­sellä, jo­hon vain mar­xi­lai­sek­si muut­tu­nut aris­tok­raat­ti ky­ke­nee. Tans­siais­juh­la, jos­sa aris­tok­ra­tia jou­tuu hyväk­symään val­lan­vaih­don uus­rik­kail­le, on an­sios­ta nous­sut yh­dek­si hie­noim­mis­ta elo­ku­va­jak­sois­ta (”­set pie­ce”) fil­mi­his­to­rias­sa.” – Vir­gin Film Gui­de
”­Lan­cas­te­rin ruh­ti­nas on mer­kittävä saa­vu­tus, sel­lai­nen, jo­ka mel­keinpä yk­sin si­too yh­teen elo­ku­van eri lin­jat ja an­taa ko­ko­nai­suu­del­le sen jän­te­vyy­den ja terävät aja­tuk­set. Clau­dia Car­di­na­le ja Alain De­lon ovat ihan­teel­li­set An­ge­li­ca­na ja Tanc­re­di­na. Mo­lem­mat an­ta­vat kaik­ken­sa roo­leil­le, vaik­ka tiet­tyä lämpöä heistä jää­kin kai­paa­maan.” – Va­rie­ty
”­Lan­cas­te­rin roo­li ei ole ko­vin hy­vin du­bat­tu ita­liak­si, mut­ta näyt­te­lijä luo sil­ti muis­tet­ta­van luon­ne­muo­to­ku­van.” – Ch­ris­top­her Too­key
”­Voin ke­hua elo­ku­van ra­vi­sut­ta­vaa vä­rik­kyyttä ja ku­vaus­ta Si­si­lian aris­tok­raat­tien elämästä 1860-lu­vul­la… mut­ta olen pet­ty­nyt sii­hen. Burt Lan­cas­te­rin tul­kin­ta on pä­tevä, jos­kin jäykkä. Ar­vo­kas kyllä, mut­ta hie­man tylsä.” – Ale­xan­der Wal­ker
”­Kieh­to­va, lii­kut­ta­va ja tyy­dyttävä… Jol­len oli­si ha­vain­nut sen sel­viä vi­ko­ja, en oli­si ehkä niinkään huo­man­nut sen an­sioi­ta.” – Leo­nard Mos­ley
”­Mikä­li tästä esi­tetään vain lei­kat­tu, teu­ras­tet­tu ver­sio, on jo­kai­sen ar­vos­te­li­jan vel­vol­li­suus ker­toa yleisöl­leen, että mes­ta­ri­teos, jo­ka heidän oli­si pitä­nyt nähdä mak­sa­man­sa li­pun vas­ti­neek­si, on häväis­ty vain sar­jak­si kau­nii­ta, mut­ta mer­ki­tyk­settö­miä koh­tauk­sia.” – Ian Ca­me­ron
”Vä­rit ja nä­kymät ja tun­nel­mat 1800-lu­vun puo­livä­lin Si­si­lias­ta ovat kau­nii­ta. Mut­ta 165-mi­nuut­ti­nen elo­ku­va it­se on ikä­vys­tyttävä, töksähtävä, lop­pu­jen lo­puk­si tyl­sis­tyttävä sar­ja koh­tauk­sia ja roo­li­tul­kin­to­ja. Elo­ku­va epäon­nis­tuu niin eep­pi­senä his­to­rian­ku­vi­tuk­se­na ja so­siaa­li­sen muu­tok­sen tut­ki­muk­se­na (e­tuoi­keu­te­tun luo­kan hä­viä­mi­nen) kuin luon­ne­ku­vauk­se­na­kin.” – Ju­dith Crist
”Hämmäs­tyttävää kyllä, se ai­noa elo­ku­van­te­kijä, jo­ka täy­sin van­git­si Lan­cas­te­rin komp­lek­si­suu­den fil­mil­le, oli yhtä vai­kea, näennäi­ses­ti vas­tak­kai­nen per­soo­na – ho­mo­sek­suaa­li, mar­xis­ti, aris­tok­raat­ti Luc­hi­no Vis­con­ti. Tii­ke­ri­kis­sas­sa Lan­cas­ter ka­na­voi eläi­mel­li­sen su­lok­kuu­ten­sa ja käyttää hyväk­seen omi­nai­suut­taan, jo­hon Nor­man Mai­ler ai­koi­naan viit­ta­si: Lan­cas­te­rin ky­kyä saa­da ai­kaan vai­ku­tel­ma it­sensä luo­mi­ses­ta. Tämä poik­keuk­sel­li­nen elo­ku­va on Ara­bian Law­ren­cen rin­nal­la on­nis­tu­nein elo­ku­val­li­nen yri­tys tul­ki­ta suu­ria his­to­rial­li­sia ta­pah­tu­mia yh­den ih­mi­sen tie­toi­suu­den kaut­ta.” – Mic­hael Sra­gow
”­Vis­con­ti tar­kas­te­lee aris­tok­raat­ti­sen vii­leäs­ti mur­ros­kau­del­le omi­nais­ta op­por­tu­nis­mia ja de­ka­dens­sia. Vain van­ha ruh­ti­nas tun­tuu ko­hoa­van hen­ki­ses­ti sen ylä­puo­lel­le. His­to­rian ob­jek­tii­vi­suu­teen kyt­key­tyy sub­jek­tii­vi­nen su­run ja me­ne­tyk­sen tun­ne.” – Ant­ti Ala­nen, MMM-e­lo­ku­vao­pas
”Y­li kol­mi­tun­ti­nen Tii­ke­ri­kis­sa on uu­vut­ta­van ul­jas fres­ko…” – Har­to Hän­ni­nen, Ki­no­sau­rus
”­Tii­ke­ri­kis­sa oli en­simmäi­nen Luc­hi­no Vis­con­tin elo­ku­va, jon­ka päätös on kuo­le­man var­jos­ta­ma. Kaik­ki oh­jaa­jan myö­hemmät fil­mit päät­tyivät jo­ko suo­raan tai ver­ho­tus­ti kuo­le­maan… Ruh­ti­nas nä­kee por­va­ris­ton nou­sun ja ”­ke­hi­tyk­sen” ka­tast­ro­faa­li­set piir­teet, mut­ta hän on mies kah­den maail­man vä­lissä, il­luu­sio­ton nä­kijä ja ko­ki­ja… His­to­ria ja suur­ten muu­tok­sien ai­ka ovat erot­ta­mat­to­mat per­hed­raa­mas­ta… Tii­ke­ri­kis­san tans­siai­set kas­va­vat ko­ko­ku­vak­si kes­kenjää­neestä val­lan­ku­mouk­ses­ta. Val­lan­ku­mouk­sen bru­taa­lia tu­kah­dut­ta­mis­ta ver­hoaa ele­gant­ti ku­lis­si, väärän tie­toi­suu­den ja it­se­pe­tok­sen dra­ma­tur­gi­nen elämän­teat­te­ri.” — Pe­ter von Bagh, Elämää suu­rem­mat elo­ku­vat
15/09/2011

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy