"Ko­me­dia meidän ajas­tam­me" sa­noo elo­ku­van ju­lis­te. Ei mikään ko­me­dia, eikä ai­na­kaan ajas­ta, jol­loin se teh­tiin. Ar­to Paa­si­lin­nan ja Ris­to Jar­van Jä­nik­sen vuo­den ta­paan Ih­me­mies oli hui­kean pal­jon ai­kaan­sa edellä.

P­hi­lip K. Dic­kin ro­maa­ne­ja muis­tut­ta­va ta­ri­na ker­too Yh­dys­val­lois­sa ai­vo­pes­tystä ih­me­mie­hestä, jo­ka pa­nee suo­ma­lai­sen suu­ry­ri­tyk­sen tun­teet­to­man sa­nee­rauk­sen koh­teek­si. Kvar­taa­li­ta­lou­des­ta (UPM-Kym­me­ne, En­so, So­ne­ra ja muut) ei tähän ai­kaan tie­det­ty mitään, mut­ta oi­keaan osut­tiin.

Luul­ta­vas­ti ny­ky­kat­san­nos­sa pal­jon pa­rem­pi elo­ku­va kuin vii­mei­siä tais­to­lais­henkäyk­siä elä­neellä 1970-lu­vul­la, mikä luo mai­nion pa­ra­dok­sin. Ai­kan­sa pa­ras näyt­te­lijä­kaar­ti ei ole myöskään hai­tak­si.

Haus­ka yk­si­tyis­koh­ta: ta­pa­sin sat­tu­mal­ta Ant­ti Lit­jan sa­mal­la vii­kol­la, kun kat­soin tämän ko­ti­teat­te­ris­sa­ni. Hän ker­toi, että ku­vaa­ja­taus­tai­nen Peip­po ky­se­li työn­teon lo­mas­sa näyt­te­lijöiltä, mi­hin suun­taan elo­ku­vaa pitäi­si oi­kein ke­hittää. Ai­ka­lai­sar­viot eivät Lit­jan mu­kaan ol­leet ra­poi­sia.