Mic­hael Mann tar­jo­si ko­koil­lan de­byy­tistään al­kaen tiuk­kaan pa­kat­tua tyy­lik­kyyttä. Thief yh­dis­ti film noi­rin an­ka­ran pa­teet­ti­suu­den ai­kan­sa ku­vas­toon. Poik­keuk­sel­lis­ta oli 1980-lu­vun tait­teen tuo­tan­non rea­lis­ti­nen ote. Räjäy­tel­tiin oi­kei­ta au­to­ja, tu­hot­tiin oi­kea oma­ko­ti­ta­lo ja po­rat­tiin ai­toa me­tal­li­seinää oi­keil­la polt­to­lait­teil­la. Mu­ka­na on to­sielämän mur­to­var­kai­ta, jot­ka myös näyt­te­levät, eivätkä vain kon­sul­toi. Jo­pa kul­ta­kel­lot oli­vat oi­kei­ta!

Ja­mes Caan on ykkös­luo­kan va­ras, jo­ka yrittää elää nor­maa­lia per­he-elämää. Kli­sei­nen taus­ta ei hait­taa, kun to­teu­tus on koh­dal­laan. Caan yl­si par­haa­seen roo­liin­sa kaut­ta ai­ko­jen.

Tämän kat­soo ai­ka-a­join mie­lellään, sillä elo­ku­va tar­joaa hyvässä ja pa­has­sa 1980-lu­vun au­dio­vi­suaa­li­sen tii­vis­telmän. Jo­pa oh­jaa­ja kom­men­toi jäl­keenpäin Tan­ge­ri­ne Drea­min te­kemää mu­siik­ki suo­ra­nai­sek­si päänsär­ky­mu­siik­si. Van­ge­lis tai Di­re St­raits oli­si to­ki ehkä ol­lut vielä­kin rii­pivämpää.

Den­nis Fa­ri­na te­ki elo­ku­va­de­byyt­tinsä. Wil­lie Nel­son te­kee ko­mean si­vuo­san lu­si­va­na op­pi-isänä. Kan­nat­taa huo­ma­ta myös Man­nin va­kioai­he: kak­si miestä ran­nal­la fi­lo­so­foi­mas­sa.

Ta­ri­na pe­rus­tuu löyhäs­ti mur­to­va­ras­ve­te­raa­ni Frank Ho­hi­me­rin ro­maa­niin The Ho­me In­va­ders.