Wol­ve­ri­nen lo­run eh­too­puol­ta tai­dol­la luo­taa­va elo­ku­va on na­pak­ka ta­ru rap­pios­ta, me­ne­tyk­sestä ja vii­mei­sestä hur­raas­ta. Ko­mean synkkä ja tun­tu­van ki­vu­lias su­per­san­ka­ri­ta­ri­na tar­joaa seik­kai­lun, jo­ka is­kee lu­jem­paa kuin gen­ren kes­kimääräi­set kiil­to­ku­vat.

E­lo­ku­va näyttää Ryhmä X:n rip­pei­den su­ru­mie­li­sen vii­mei­sen tais­ton, jol­le to­sin su­ku­pol­ven vaih­dok­sen mah­dol­li­suus an­taa myös pientä toi­von­ki­pinää. Pa­ris­to­mie­hestä it­sestään ehkä ve­to lop­puu, mut­ta elo­ku­va puo­les­taan on hyvässä is­kus­sa. Toi­min­tao­siot toi­mi­vat kun­nial­la ja draa­ma­kin py­ris­te­lee kli­seistä ylös me­lan­ko­li­sen nos­tal­gi­sek­si kei­tok­sek­si, jos­sa pe­riaat­teet ovat kun­nias­sa ja toi­von ki­pinä elää vas­toin to­dennäköi­syyk­siä. Vä­hi­tel­len san­gen ter­mi­na­tor­mai­sil­le lin­joil­le li­pu­va elo­ku­va on enemmän kuin ä­ly­va­paa su­per­san­ka­ri-seik­kai­lu, mut­ta ai­van Os­car-voit­ta­jak­si tätä ei sentään us­koi­si vaik­ka sel­lai­sia­kin veik­kauk­sia on maail­mal­la väläy­tel­ty.